Mesimarja

Rubus arcticus
Rosaceae-heimo (Ruusukasvit)

Hevokas, hevonkainen, hippokainen, karvamansikka, kirpilä, luhdikas, luhdikka, maamuurain, maaran, mesikko, mesimansikka, muuran, oriho

Åkerbär
Arctic bramble
Polarbrombeere

Piirroskuva suurempana
Valokuva

Yleiskuvaus

Mesimarja on matala monivuotinen ruoho, joka leviää sekä siemenistä että maanalaisten rönsyjensä avulla. Kolmisormiset lehdet voivat valoisilla paikoilla olla punaruskeita. Alkuaan mesimarja on ollut korpien ja lehtojen laji, mutta on sittemmin levittäytynyt pioneerikasvina ihmisen raivaamille maille. Metsien laidunnuksen ja kaskeamisen aikaan se on ollut paljon runsaampi Suomen luonnossa kuin nykyisin, mutta aina sen kerääminen on ollut vaivan takana. Luonnonniittyjen vähenemisen lisäksi myös metsien ja soiden kuivattaminen ovat vaikuttaneet mesimarjan harvinaistumiseen. Suomessa mesimarjaa voi löytää koko maasta, mutta sato vaihtelee paikoittain paljonkin. Suurimmat sadot saadaan Kuopion ja Kemin väliseltä poikittaiselta vyöhykkeeltä 62. ja 66. leveysasteiden väliltä. Runsassatoinen vyöhyke jatkuu myös Venäjän puolelle. Mesimarjalla on sekä itsesteriilejä (toisen yksilön siitepölyä tarvitsevia) että itsepölytykseen pystyviä kantoja. On arveltu, että runsasmarjaisimmilla alueilla olisi enemmän juuri itsepölyttäviä kantoja.

Teollisuus pystyisi käyttämään paljon enemmänkin marjoja kuin mitä saadaan kerättyä. Siksi mesimarjaa myös viljellään, ja siitä kehitetään jatkuvasti uusia entistä satoisempia lajikkeita. Viljelyä on kokeiltu jo 1600-luvulla Ruotsissa. Nykyisin viljelyssä istutetaan vuorotellen kahta eri kantaa, jotka pölyttävät toisensa. Samalla kasvupaikalla mesimarja ei viihdy kovin montaa vuotta: se erittää juuristonsa avulla maahan aineita, jotka ehkäisevät muiden kasvien kasvua, ja jotka aikaa myöten tekevät maan sopimattomaksi myös sille itselleen. Vaikka satoa ei saisikaan, mesimarja sopii kasvatettavaksi puutarhassa koristeellisuutensa ja pitkän kukintansa vuoksi. Se käy hyvin peittokasviksi pensaiden (esim alppiruusujen) vierelle puoliaurinkoiseen paikkaan. Puutarhamullassa mesimarja ei viihdy, vaan tarvitsee happaman turve- tai hiekkapitoisen kasvualustan ja mielellään eloperäisen katteen. Viljelyssä on myös mesimarjan ja vadelman risteytystä, mesivadelmaa, joka satoisuudeltaan on vadelman luokkaa mutta aromiltaan lähellä mesimarjaa.

Näköislajit

Lillukalla (Rubus saxatilis) on samantapaiset kolmisormiset lehdet kuin mesimarjallakin, mutta valkoisten kukkiensa ja hienopiikkisten pitkärönsyllisten versojensa avulla sen erottaa helposti mesimarjasta. Ahomansikka (Fragaria vesca) eroaa mesimarjasta mm. varren, lehtiruotien sekä lehdyköiden karvaisuuden perusteella.

Käyttö ravintona

Mesimarjan marjat on parasta kerätä kantoineen ja perata juuri ennen käyttöä, sillä ilman kantoja olevat marjat alkavat helposti vuotaa ja pilaantuvat. Marjoista tehdään mm. likööriä ja hilloja. Mesimarjan mehuun tulee ilman käymistä hienoimpien jälkiruokaviinien aromi, joka pienenäkin pitoisuutena peittää ja yhdistää muiden marjojen ominaismaut viinimäiseksi kokonaisuudeksi. Siitä kokeiltiinkin valmistaa alkoholittomia viinejä ennen sotia, mutta sota keskeytti kokeilut. Mesimarjan lehdistä ja perattujen marjojen kannoista saadaan yrttiteeainesta joko sellaisenaan tai hiostettuna.

Kansanperinne