Orapihlaja

Grataegus spp.
Rosaceae-heimo (Ruusukasvit)

Hagtorn
Hawthorn
Weissdorn

Yleiskuvaus

Orapihlajat ovat muutaman metrin korkuisia pensaita tai pieniä puita, joille ovat tyypillisiä piikeiksi muuntuneet oksat. Luonnonvaraisilla lajeillamme piikit ovat melko lyhyitä, mutta viljellyillä lajeilla ne voivat olla jopa 12 cm:n pituisia. Kukinto on valkoinen tai vaaleanpunainen huiskilo, jonka kukissa on 5 terälehteä. Kukkien tuoksu johtuu niiden sisältämästä trimetyyliamiinista. Punaiset tai mustat luumarjat sisältävät 1 - 5 kovaseinäistä siementä.

Suomessa kasvaa luonnonvaraisena vain kaksi orapihlajalajia tylppäliuskaorapihlaja (Grataegus monogyna) ja suippoliuskaorapihlaja (Grataegus rhipidophylla l. Grataegus curvicepala). Molempia voi tavata Lounais-Suomen saariston metsistä, niityiltä ja pensaikoista. Tylppäliuskaorapihlajalla lehtien lapa on syvään pariliuskainen ja lehtien liuskat tylpät sekä kärjistään niukkahampaiset. Lehtien juurella olevat korvakkeet ovat ehytlaitaiset. Suippoliuskaorapihlajalla lehtiliuskat ovat suipot jä kärkiosistaan sahalaitaiset; myös korvakkeet ovat sahalaitaiset.

Pohjois-Amerikassa luonnonvaraisia orapihlajalajeja on sadoittain ja risteymät mukaan lukien jopa tuhat. Näistä amerikkalaisista lajeista viljellään meillä aitakasveina sekä yksittäispuina ainakin aitaorapihlajaa (Grataegus grayana), amerikanorapihlajaa (Grataegus intricata), iso-orapihlajaa (Grataegus submollis) ja mustamarjaorapihlajaa (Grataegus douglasii). Lajit voivat kasvaa myös viljelykarkulaisina. Koristekasveina käytetään lisäksi lukuisia muitakin lajeja: mm. pyöröliuskaorapihlajaa (Grataegus laevigata l. Grataegus oxyacantha; piirroskuvassa yllä), siperianorapihlajaa (Grataegus sanguinea) ja helmiorapihlajaa (Grataegus x mordenensis ´Toba´).

Käyttö ravintona

Orapihlajien marjoja on hyödynnetty ravintona kautta aikojen. Joidenkin lajien marjat ovat makeita ja joillakin on korkea C-vitamiinipitoisuus. Muualla maailmassa orapihlajia kasvatetaankin marjakasveina. Orapihlajasta ja pihlajasta on risteytetty suurimarjainen lajike ´Granatnaja´, joka menestynee meilläkin. Suomessa yleisesti viljeltyjen orapihlajien marjat ovat melko mauttomia ja jauhoisia, eikä niitä yleensä suositella ravinnoksi, vaikkakaan mikään ei estä niitä maistelemasta.

Käyttö rohtona

Rohdoksena käytetään erityisesti tylppä- ja pyöreäliuskaorapihlajien kukkia, lehtiä ja hedelmiä. Rohdos vaikuttaa sydämen suorituskykyä lisäävästi tehostamalla sydänlihaksen aineenvaihduntaa. Orapihlajia käytetään vahvistamaan sydäntä, alentamaan verenpainetta ja vähentämään sydämen tiuhalyöntisyyttä sekä tasaamaan rytmihäiriöitä. Niillä on myös hermostuneisuutta ja lievää unettomuutta parantava vaikutus. Vaikutus perustuu sydänlihaksen verenvirtauksen, lyöntitilavuuden ja supistuskyvyn lisääntymiseen sekä hapenpuutteen sietokyvyn paranemiseen. Vaikuttavia aineryhmiä ovat mm. flavonit (apigeniini ja luteoliini), flavoni- ja flavonoliglykosidit (kversitriini, viteksiini, viteksiiniramnosidi, hyperosidi, rutiini) ja oligomeeriset proantosyanidiinit. Mineraaleista orapihlaja sisältää erityisesti kaliumin suoloja. Sopiva vuorokausiannos teeksi haudutettuna on n. 5 g kuivattuja lehtiä ja kukkia tai n. 15 g kuivattuja marjoja.

Orapihlajat kuuluvat lääkekasviluettelon kasveihin, joten rohdosten valmistaminen myyntiin on mahdollista ainoastaan lääketehtaissa.

Varoitukset

Orapihlajalla ei ole sivuvaikutuksia. Sitä ei kuitenkaan pidä käyttää yhtäaikaisesti digitalis- ja beta-salpaajavalmisteiden kanssa, koska se saattaa voimistaa niiden vaikutusta. Orapihlajaa ei pidä käyttää akuutin sydänsairauden hoitoon vaan lähinnä ennalta ehkäisyyn. Käytössä on syytä pitää aina välillä taukoja. Ylisuuret annokset voivat johtaa liialliseen sydämen lyöntitiheyden hidastuvuuteen ja verenpaineen alenemiseen.