Käsityömateriaaliksi ja tarvekalujen aineiksi
Luonto oli omavaraistalouksien materiaalivarasto, josta saatiin kaikki mahdollinen kankaista koreihin kekseliäisyyden ja luovuuden keinoilla. Taitavat kädet loivat tyhjästä aikaan käyttöesineitä. Metsästä ja niityiltä on koottu tarveaineita
köysiksi, koreiksi ja matoiksi sekä kankaiksi ja pehmusteiksi. Nahan parkitukseen ovat sopineet monet kasvit ja niiden osat. Lisäksi kasveista saaduilla aineilla on korvattu joitakin puuttuvia kemikaaleja.
Katinliekon lonkeroista on punottu lattiamattoja. Katajan kuoresta on tehty köysiä ja mattoja. Myös lehmuksen kuorta on voitu liottaa vedessä ja näin saadusta materiaalista tehdä köyttä ja mattoja. Kuusen juurista punottiin köysiä ja kudottiin vasuja, oksia käytetään vanteiksi astioille. Lapissa valmistetut kuusen juurista punotut korit olivat kauppatavaraa, jota myytiin aina Tukholmassa asti.
Puuainesten valinta tarvekaluihin vaatii tarkkaa tietotaitoa. Esimerkiksi kataja sopi hyvin juoma-astioiden valmistukseen ja kuusipuuta suositeltiin soittimien rakennusaineeksi. Tammipuut taas oli perinteisesti katsottu kruunun omaisuudeksi, koska ne olivat laivanrakennuksen parasta materiaalia.
Koivun tuohet olivat monipuolinen materiaali, josta tehtiin roveita ruoka-astioiksi, tuohivirsuja jalkineiksi ja tietysti koreja ja kontteja eli reppuja. Myös köysiä punottiin tuohesta, ainakin pohjoisemmassa osassa Suomea. Linné kertoi myös Lapissa olleen tapana tehdä koivun tuohen suurista paloista "sadeviittoja". Tuohilevyn keskelle tehtiin kaulaa varten aukko ja levy suojasi hartioita ja piti kuivana rankimmassakin sateessa.
Maitohorsman haivenet ovat kelvanneet täytteeksi tyynyihin ja siitä on myös kehrätty lankaa kynttilän sydämiksi. Myös osmankäämin haivenia on käytetty "topingiksi" eli patjojen ja tyynyjen täytteeksi. Osmankäämin pitkiä lehtiä saatettiin käyttää myös suurten puisten vesiastoiden, kuten tynnyrien saumakohtien tiivisteenä. Pajun haivenia on puolestaan kerätty käytettäväksi pumpulin asemesta. Kanervalla täytetyt patjat Palmstruch mainitsi terveellisiksi ja joustaviksi.
Nokkonen on ollut tärkeä kuitukasvi. "Varret taidetaan hoitaa kuin pellava kehräyksiin." totesi Lönnrot. Nykyisin tiedetään kivikauden naisten kutoneen kalaverkkoja nokkosen kuiduista ja nokkospalttinaa on tavattu pronssikautisten hautalöytöjen yhteydessä Tanskassa.
Nokkosesta saatava kangas oli pehmeää. Nokkosesta valmistetut kankaat olivat arvokkaita, yleensä vain säätyläisten yksinoikeutta. Norjalainen Annemärta Borgen kertoo kirjassaan "Minun yrttini", kuinka nokkospellavasta tehtiin kaikkein hienoimmat alusvaatteet, koska nokkosesta tehty kangas oli ihoa vasten paljon pellavaa pehmeämpää. Saksassa nokkosen käyttö tekstiilin raaka-aineena saavutti teolliset mittasuhteet 1. maailman sodan aikana. Etelä ja Itä-Euroopassa nokkosta viljellään yhä kehruutarkoituksiin.
Parkkiaineet ovat kasvien fenolisia aineosia, joita on erityisen runsaasti puuvartisten kasvien kuoriosissa. Nimensä tämä ryhmä on saanut siitä, että parkkiaineella on kyky sitoutua valkuaisaineisiin ja muuttaa (parkita) näin vuota nahaksi.
Lappalaisten tavan parkita nahkaa 1700-luvulla kuvaili Linné seuraavasti: "Naudanvuota upotetaan haaleaan veteen ja haudataan sitten majan tai kodan perimmäiseen soppeen. Sama toistetaan päivittäin, kunnes karvat alkavat irrota, jonka jälkeen ne kaavitaan irti käyrällä kaavinraudalla; jotkut aikaa säästääkseen vain raaputtavat karkeasti veitsellä karvat pois. Kun vuota on saatu karvattomaksi, keitetään hienoksi hakattua tuoretta koivun sisäkuorta puhtaassa vedessä puoli tuntia, minkä jälkeen seoksen annetaan jäähtyä haaleaksi. Vuota upotettaan siihen, ja tämä toistetaan kahtena seuraavana päivänä. Sitten vuota kuivataan varjoisessa ja ilmavassa paikassa. Tällaisia vuotia pidetään parhaina, koska ne kestävät vettä muita paremmin."
Samuli Paulaharjun keräämä perimätieto Hailuodosta kertoo parkitsemisen vähän toisin. Parkkina käytettiin tavallisesti pajun ja kuusen, harvemmin koivun kuorta. Ensin käytettiin pajunparkkia ja lopuksi kuusen parkkia, että nahka saatiin vaaleammaksi. Parkkiliemen piti olla vahvaa. Hienot nahkat parkkiutuivat parissa kolmessa viikossa, mutta isoja vuotia piti vanhentaa parikin kuukautta, ennen kuin ne tulivat läpi parkituiksi. Kaikkia nahkoja ei parkittu kuitenkaan läpi. Uskottiin että nahka kesti paremmin, jos se oli sisältä "raakaa".
Valmiista nahoista ommeltiin sitten jalkineita. Vasikannahat käytettiin saappaiden varsiksi ja lampaannahat kintaiksi ja naisten kengänvarsiksi.
Ainakin näitä kasveja käytettiin parkitukseen:
- Kuusen kuorta on käytetty nahan parkitsemiseen niin, ettei se kangistu pakkasesta tai kovetu vedestä.
- Kanervan varsi ja ketohanhikin juuri ovat käyneet nahkojen parkitusaineiksi.
- Sianpuolukka oli yleisesti parkituksessa käytetty kasvi. Kutsuttiinpa kasvia kansanomaisesti kangasparkiksi.
- Rohtoraunioyrtistä on valmistettu voidetta, joka piti nahat kauan pehmeinä.
- Lönnrotin mukaan rätvänän juuren on sanottu olevan hyvä nahkojen parkitsemisessa, jopa tammen kuorta parempi. Sitä on voitu käyttää myös nahan värjäämisessä punaiseksi. Linnén kertoma lappalaisten värjäysmenetelmä oli varsin yksinkertainen ja nopea: juurta pureskeltiin ja sitten nahka siveltiin värjäytyneellä syljellä. Tämä selitti sen, että lappalaisilla oli punaisia kauluksia ja hihansuita, punaisia vöitä ja sääryksiä.
- Tammen kuori on parhainta ainetta nahkojen parkitukseen.
Suopayrttiä viljeltiin 1700-luvulla. Sitä suositeltiin käytettävän lääkekasvina, mutta myös pesuaineena suovan tapaan. Varresta saadaan erinomaista hienopesuainetta, joka puhdistaa hellästi erityisen arat tekstiilit.
Kultasepät ovat käyttäneet karpaloita "viinikivien asemesta hopean valkeaksi keittämiseen." Karpalot ja keittosuola korvasivat hätätilassa viinikiven puutteen.
Katajan hienoa pihkaa on kerätty eri tarkoituksiin. Sitä on saatu helposti muurahaispesien alta, jonne muurahaiset ovat varastoineet sitä. Eniten pihkaa on tarvittu vernissan valmistukseen.
Haapapuun tuhka sopii erityisen hyvin saippuan valmistukseen.