Yrttien voimakkaita tuoksuja on käytetty hyväksi arkipäivän toimissa ja niillä on juhlistettu juhlahetkiä. Pienen yrttikimpun tuoksu liinavaatekaapissa toi pientä ylellisyyttä vaimoväen arkeen.

Alunperin voimakkailla tuoksuilla on kuitenkin yritetty häätää syöpäläisiä ja muita harmillisia hyönteisiä. Eniten haittaa oli koiperhosesta ja sen toukista. Koiruohon suomalainen nimi tuo mieleen myrkyn, jolla karkoitettiin koit vaatteista. Myös kasvin ruotsalainen nimi malört viittaa tähän käyttötarkoitukseen.

Usko tuoksuviin kasveihin on ollut niin suuri, että niiden on uskottu suojaavan ihmisiä noidilta, rotilta, käärmeiltä, pitävän ihmiset terveinä ja voimissaan, jopa herättävän rakkauden. Ainakin ukontulikukkaa käytettiin pitämään hiiret ja rotat poissa vilja-aitoista. Liperin läpitunkeva, makeankitkerä tuoksu esti kaiken pahan - matelijoista pahoihin henkiin - pääsyn taloon. Samanlaista vaikutusta uskottiin olevan oreganolla ja useilla muilla kasveilla. Suopursun kukat pöydän alla takasivat, ettei ateria maistunut kutsumattomille ruokavieraille. Osa tuoksuihin liittyvistä uskomuksista on silkkaa puppua. Eivät mali- eli koiruohokimput vaatekomeroissa estäneet koin tuhoja. Eikä kärpäsiin tehoa kuin kärpäslätkä, vaikka basilikaruukun, timjamin tai salvian on uskottu pitävän hyönteiset loitolla keittiöstä.

Pieniä yrttikimppuja ns. kirkkovastoja haisteltiin kirkossa pitkien saarnojen aikana hereillä pysymiseksi. Muutamia lääkekasveja myös pureskeltiin, koska myös niiden arveltiin auttavan virkistävästi.

Virsikirjan väliin tai tuoksukimppuun valittiin voimakkaan tuoksuisia, virkistäviä kasveja. Kirkkokimpuun sidottiin salviaa, kurttulehtistä minttua, melissaa, kurttulehtistä pietaryrttiä, palsamipäivänkakkaraa, iisoppia, laventelia ja aaprottimarunaa. Näitä käytettiin ainakin Tanskassa ja Ruotsissa. Suomalaisessa kimpussa saattoi olla aaprottia, pihakrassia, minttua tai ruohosipulia, näitä kasveja arvostettiin myös talonpoikaisen pihapiirin ensimmäisinä koristeina. Kerralla ei tarvinnut käyttää kaikkia kasveja, muutamasta kolmesta sai jo mielenkiintoisen tuoksuyhdistelmän. Yksikin auttoi voittamaan väsymyksen, joka varmasti yllätti kun nainen viikon töiden jälkeen istui kirkonpenkille. Matka kirkkoonkin oli saattanut olla kovin pitkä.

Norjalainen Annemärta Borgen antaa arkisemman selityksen kirkkokimpuille. Hän maalaa yrttikirjassaan hurjan kuvan menneisyyden haju- ja tuoksumaailmasta Euroopassa. Kirkkokimppu ei ollut runollinen koriste tai vain virkistäjä pitkiä saarnoja kuunnellessa. Se oli välttämätön, jotta hajuun ei olisi tukehtunut:

"Kirkkomaahan haudattiin vain köyhää kansaa. Ne joilla oli varaa, tilasivat ja maksoivat itselleen ajoissa hautapaikan kirkon lattian alta tai seinämuureista, jotka revitiin aina auki kun tuli uusia haudattavia. Tuo oli sen ajan elintason mitta sekä eläville että kuolleille. Esi-isien mädäntynyt löyhkä tervehti jälkeen jääneitä kun he avasivat kirkon oven ja kaiken yllä lepäsivät kuvottavana pilvenä ne höyryt jotka uhosivat heidän hajuvesistään ja sirottelemistaan yrteistä ja kataja-, koiruoho- ja muista suitsukkeista." Lisäksi kirkkokansa haisi; hygienian taso ei ollut sitä, mitä tänä päivänä pidetään kohtuullisena.

Suomessa kirkkokimppuperinne on ollut vaatimattomampi – ehkä jumalanpalvelusten hajumaailma ei ollut yhtä voimakas kuin eteläisemmässä Euroopassa. Täällä oli tapana edes saunoa vähintään kerran viikossa, vaikka peseytyminen jäikin vähälle. Kirkkojen alle haudattavia ei ollut niin paljon, eikä täällä kirkon seinämuurit olleet hautapaikkoja; kivikirkkoja oli harvassa. Myös pitkä talviaika vähensi osaltaan hajuhaittoja. Suomessa kirkon alle hautaaminen kiellettiin 1700-luvulla.