Koivu on ollut kansan mielissä hyvä puu. Koivun hyvyydestä ja sen valkeudesta on seuraava kertomus:

"Vapahtaja kun kulki ennen aikaan täällä maan päällä, niin koivu teki hänelle palveluksen: Se antoi hänelle suojaa kuumaa aurinkoa vastaan. Silloin Vapahtaja siunasi koivun ja antoi sille valkoisen tuohiverhon, että sitä ei aurinko polttaisi eikä pakkanen paleltaisi."

(SKRA Koivisto, U. Mannonen 1589, 1936.)

Suomessa koivunoksia on käytetty karjan vitsoina. Myös Keski-Euroopassa joissakin paikoissa on uskottu, että lehmät lypsävät hyvää maitoa kuin koivun mahla, jos niitä virvotaan keväisillä koivun oksilla.

Koivun oksat liitetään kesän tuloon yhtälailla kuin pajunkissat liitetään kevään tuloon. Koulujen kevätjuhliin juhlasalit koristellaan koivuilla ja juhannusjuhlia juhlistetaan juhannuskoivuilla.

Tärkeä merkitys on ollut koivuisilla saunavihdoilla, saunominen kuului suomalaisten arkeen ja juhlaan. Juhannuksen tienoilla sidottiin ja kuivattiin vihdat koko vuodeksi. Lohjan kirkon maalauksessa, joka esittää karkoitusta paratiisista, Eevalla ja Aatamilla on viikunan lehtien sijaan suojanaan koivuvihdat.

ROHTOKÄYTTÖ:

Nuoret lehdet taidetaan teenä tahi keitinvetenä käyttää keripukkiin, matoihin, leiniin ja kivitautiin. Hikikylpy (kun paneutetaan paljaalla ruumiilla tuoreiten koivinlehtien sisään maata) on usein parantanut leinin. Säilöstys-taudin eli luuvalon särkyä helpotetaan ja usein autetaankin tuoreilla koivunlehdillä, joita sidotaan särkevän jäsenen ympäri. Koivun mahla on hyödyllinen juoda vastanimitetyissä taudeissa, totesi Lönnrot.

Koivun mahlaa on juotu rakkovioissa, luuvalossa, keripukissa ja matolääkkeksi. Samaan tarkoitukseen on käytetty nuorista "pihkaisista" lehdistä keitettyä teetä. Ulkoisesti pihkalehtiä käytettiin kääreeksi ihottumiin, savipuoleen, jäsenkolotukseen ym. Koivunnuppuviinaa on käytetty ruokahalua antavana lääkkeenä ja vatsalääkkeenä. Tervaa on käytetty mm. hammassärkyyn, äkämiin ja savipuoleen.

Tököttiä eli ryssöljyä on keitetty koivun tuohesta. Sillä on hoidettu ruusua: aikuiselle annostus oli 2-6 tippaa teessä munanruskuaisen kera.

Mehu, jota hikoilee happamista koivupuista valkean hohteessa, on hyvä voide luuvalolle. Sukkien sisällä pidetyt tuohianturat helpottavat Lönnrotin mukaan leinissä ja jalkasäryissä.

Koivun lehti on voimakkaasti virtsaneritystä lisäävä.

RUOKA- JA MAUSTEKÄYTTÖ:

Ainoa luonnon tarjoama juoma veden lisäksi oli koivun mahla, jota juoksutettiin keväisin ja juotiin sellaisenaan. Myös haavasta saatua mahlaa käytettiin.

Tärkeää on ollut koivusta keväällä saatu mahla. Hyvä mahlapuu oli omistajansa aarre. Parhailla puilla saattoi olla nimet kuten lehmillä. Toisen mahlapuun kaatamisesta saattoi saada sakkoja ja joutua vielä luovuttamaan kaksi samanarvoista koivua toiselle.

Koivunmahlasta tehtiin olutta, ja varakkaamman väen tiedetään nauttineen myös mahlasta valmistettua limonadia. Mahlaa käytettiin ruokana, mutta myös rohtona.

Sokeri oli kallis harvinaisuus, yleensä ruuat makeutettiin hunajalla. Myös joistakin kasveista kerättiin makeutusaineiksi sopivia aineksia. Koivun mahla oli makea neste. Myös haavasta saatiin mahlaa. Mahlasta voidaan keittää myös hyvää siirappia; 60 kannusta saadaan lähes kannu kokoon keittämällä. Mahlasta voi Lönnrotin mukaan valmistaa myös viiniä, ensin keittämällä, sokeroimalla ja sitten käyttämällä.

Tytöt pesivät keväällä ensimmäiseksi valutetulla mahlalla silmänsä, etteivät päivettyisi kesällä. Taika ei tehonnut, jos mahlaa oli ehtinyt maistaa.

MUU KÄYTTÖ:

Koivun tuohet olivat monipuolinen materiaali, josta tehtiin roveita ruoka-astioiksi, tuohivirsuja jalkineiksi ja tietysti koreja ja kontteja eli reppuja. Myös köysiä punottiin tuohesta, ainakin pohjoisemmassa osassa Suomea. Linné kertoi myös Lapissa olleen tapana tehdä koivun tuohen suurista paloista "sadeviittoja". Tuohilevyn keskelle tehtiin kaulaa varten aukko ja levy suojasi hartioita ja piti kuivana rankimmassakin sateessa.