Älggräs
Meadowsweet
Mädesüss
Filipendula ulmaria
Rosaceae-heimo (Ruusukasvit)
Älggräs
Meadowsweet
Mädesüss
Piirroskuva suurempana
Valokuva
Mesiangervo on monivuotinen noin metrin korkuinen tanakkavartinen ruoho, jolla on laaja kermanvalkoinen tuoksuva kukinto. Lehdoissa, rantaniityillä, puronvarsilla ja ohutturpeisilla letoilla se on alkuperäinen kasvi, mutta ihmisen toiminta ojituksineen ja peltojen paketoimisineen on tuonut sille runsaasti uusia kasvupaikkoja. Mesiangervoa esiintyy suurimmassa osassa Eurooppaa sekä runsaasti myös Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa. Suomessa se on yleinen koko maassa aivan pohjoisempia tunturipaljakoita lukuunottamatta. Kasvin suomalainen nimi viittaa sen sisältämään meteen ja käyttöön juomien mausteena. Mesiangervon voimakasta tuoksua on käytetty hyväksi myös pitoja järjestettäessä: pitotupien lattioille levitettiin mesiangervon kukkia, jotka murskaantuivat tanssijoiden jaloissa levittäen tuoksuaan juhlahuoneeseen ja peittäen muut epämiellyttävämmät hajut.
Jos haluaa saada näyttävän loppukesän kukkijan puutarhan kostealle paikalle, kannattaa hakea sinne luonnosta mesiangervoa. Se kyllä vetää vertoja ulkomaisille koristekasveina viljellyille sukulaisilleen.
Sikoangervo (Filipendula vulgaris) kasvaa Lounais-Suomessa ja Ahvenanmaalla. Se eroaa mesiangervosta suurempien ja harvalukuisempien kukkiensa ja monilehdykkäisten lehtiensä perusteella. Osa sen juurista on mukulamaisia, ja niitä on käytetty ravintona ainakin viikinkiajalle asti. Siat ovat mieltyneet juurimukuloihin, mihin kasvin nimikin viittaa.
Mesiangervon kukilla on perinteisesti maustettu erilaisia juomia, kuten viinejä, simaa ja olutta, ja lehtiä on käytetty teen valmistukseen. Mesiangervon lehdet kannattaa hiostaa ennen käyttöä. Kasvia ei kuitenkaan tule käyttää jatkuvasti eikä suuria määriä, vaan ainoastaan mausteena silloin tällöin.
Mesiangervon lääkkeelliset ominaisuudet huomattiin keskiajalla ja uudestaan kasvi otettiin käyttöön 1800-luvulla. Saksalaiset kemistit eristivät mesiangervon lehdistä tuntemattoman hapon v. 1939, jolle annettiin nimeksi spireahappo mesiangervon silloisen nimen, Spiraea ulmaria, mukaan. Toiset tiedemiehet antoivat samalle hapolle nimen salisyylihappo, koska he eristivät samaisen aineen Salix-sukuisen pajun lehdistä. Myöhemmin spireahappoon opittiin lisäämään asetyyliryhmä, jolloin lääkevaikutukset pysyivät ennallaan, mutta sivuvaikutukset vähenivät. Asetyylispireahaposta tuli lyhennettynä Aspirin, maailman tunnetuin lääkemerkki.
Mesiangervon kukinnoissa on kivennäissuoloja, jotka edistävät virtsaneritystä. Salisyylihapon johdannaiset alentavat kuumetta, lisäävät hien- ja virtsaneritystä sekä lievittävät kipuja, särkyjä ja tulehduksia. Kukista ja lehdistä tehtyä teetä on käytetty mm. kihti- ja reumatismivaivoihin sekä vilustumissairauksiin. Mesiangervosta tehtyä teetä ei saa keittää, sillä keitto hävittää osan vaikuttavista aineista. Mesiangervon kukista on myös löydetty proteiineihin sitoutunutta hepariinia, jolla on veren hyytymistä estäviä vaikutuksia. Paksu muhkurainen juurakko sisältää parkkiaineita, ja sitä on käytetty ripulirohtona.
Mesiangervoteetä on käytetty hiusten pesussa edistämään niiden kasvua. Kasvivärjäyksessä mesiangervosta saadaan syvän keltaista ja vihreää väriä puretuksesta riippuen. Kuparisuolan avulla mesiangervosta on valmistettu mustaa väriainetta. Mehiläishoitajat ovat käyttäneet mesiangervoa mehiläispesien vuoraamiseen, jotta asukit olisivat kotiutuneet niihin paremmin.