Pellava, kansanperinne

Pellava on kuitukasvi, jota ihminen on käyttänyt tekstiilien raaka-aineena yli 10000 vuotta. Vanhimmat löydöt kivikautiset ovat Sveitsistä.

Pellavalla on kunniakas ja pitkä historia. Egyptin pyramideista löydetyt muumiot on kiedottu erittäin korkealaatuiseen pellavakankaaseen. Kiinassa pellava kuitua ja öljyä on käytetty yli 2000 vuotta. Entisessä Abyssiniassa, nykyisessä Etiopiassa käytettiin ja käytetään vieläkin pellavan erästä muotoa viljan tavoin. Mahdollisesti pellavaa on käytetty siellä jo 5000 vuotta sitten. Suomessa pellavaa on käytetty ainakin pronssikaudelta lähtien.

Vaikka 1800-luvulla puuvilla yleistyikin, käytti omavaraistaloudessa elävä suomalainen tavallinen kansa vielä 1900-luvun alussa pääasiassa pellavaa vaatetuksessa. Kylmässä ilmastossa villa on pellavan ohella ollut tärkeä vaatemateriaali. Karkeasta rohdinpellavasta tehtiin arkikäyttöön housut ja paidat. Hienoa aivinapellavaa käytettiin juhlavaatteiden valmistukseen.

Pellavaa kasvatetttiin pihan läheisyydessä kaalin, nauriin, perunan, tupakan ja hampun rinnalla. Se kuuluu suomalaiseen maalaiskulttuurimaisemaan ja siksi sitä nykyään suositellaan maisemointikasvina. 1500- luvulla pellavaa käytettiin Suomessa jopa veronmaksuvälineenä. 1600- luvulla alkoi Hämeestä muodostua pellavanviljelyn keskus, myös Karjalassa viljeltiin hienoa pellavaa. Seuraavalla vuosisadalla siitä tuli vientituote. Tampereelle perustettiin pellavatehdas 1856.

Kuidun lisäksi pellavaa on viljelty myös pellavaöljyn takia. Sillä on ollut merkitystä myös maailman taiteen ja kirjallisuudenhistoriassa: 1400- luvulla hollantilainen maalari Van Eyk, käytti menestyksekkäästi pellavaöljyä maalauksissaan. Näin öljyvärimaalaus kehittyi. Samoihin aikoihin saksalainen Johannes Gutenberg kehitteli kirjapainotekniikkaa, jossa musteen kuivuvana komponenttina oli pellavaöljy. Pellavaöljyä on sittemmin käytetty arkisemmissakin maaleissa. Öljyn tuotannon jäänteet, pellavansiemenkakut, on tarjottu kotieläinten ravinnoksi.

Rohtona pellavansiemeniä käytetään sisällisesti vatsakatarrissa, kynsillisissä ja punataudissa, ulkonaisesti kaulatautiin, pukamiin ja veripahkoihin. Öljyä käytetty sisällisesti tippurilääkkeenä ja voiteeksi palovammoissa, eläimille ulostusaineena. Pellavan rohtimia on käytetty kääreeksi mätähaavoihin ja ruusuun.

Pellavan työstäminen on hidasta ja monimutkaista, siihen oli myös oma erityinen sanastonsa. Tähän tapaan valmistusta kuvailtiin 1900-luvun alussa: Pellavat nyhdetään käsin maasta ja sidotaan viuhkoihin (roivaihin eli sormauksiin) ja asetetaan kuhilaille kuivumaan. Korsien kuivuttua erotetaan (rohkitaan) hedelmät (siemensylkyt), joissa siemenet vähitellen saavat kypsyä. Kuivuneet roivaat pannaan 2-4 viikoksi kylmään veteen likoamaan, jolloin niistä mätänee pois ulkokuoria ja juuri sekä osa kuituja sitovasta kasviliimasta. Niittyliotustakin käytetään, vieläpä liotusta lämpimällä vedellä ja kem. aineilla. Liotuksen jälkeen pellavat kuivataan, jonka jälkeen puuaine poistetaan loukuttamalla ja lihtaamalla. Lihtausta seuraavalla häkilöimisellä halotaan niininauhat hienoiksi kuiduiksi, kammataan yhdensuuntaisiksi ja poistetaan loputkin puusälöt eli päistäreet. Häkilän piikkeihin tarttuu sekaantuneita ja katkenneita kuituja, rohtimia, jotka sisältävät päistäreitä. Häkilöidyt pellavat eli aivinat lajitellaan värin, kiillon, pehmeyden, lujuuden ym. mukaan... Pieni Tietosanakirja. Helsinki 1927.