"Ei se oo köyhyys, joka selän köyryyn vetää. Se on vilu ja nälkä."

Suomessa viimeiset suuret katovuodet olivat 1867-68. Se on ollut Euroopan viimein suurin rauhanajan katastrofi. Tuolloin nälkä ja kerjäläislaumojen mukana kulkeneet kulkutaudit surmasivat noin 200 000. Se oli puolet enemmän kun normaalina aikana. Myös 1892 ja 1902 olivat poikkeuksellisen huonoja satovuosia, mutta tuolloin katoihin pystyttiin varautumaan myös valtiovallan puolelta paremmin.

Kun katovuodet yllättivät, ravinnon riittämisen takaamiseksi piti palata osittain vanhaan keräilytalouteen. Se ei kuitenkaan onnistunut ongelmattomasti. Jo 1860-luvulla suomalainen yhteiskunta oli kehittynyt niin pitkälle, että oli paljon ihmisiä, jotka eivät olleet tuottamassa tai jalostamassa ruokaa. Vanhat erätaidot eivät olleet jokamiehen selviytymiskeinoja. Ei ollut itsestään selvää, että jokainen osasi kalastaa avannosta nuotalla, tai osuisi aseella metsälintuun. Sitä paitsi metsästämällä on mahdollista elättää itsensä vain, jos on nuori, terve ja perheetön mies. Sellainen edellytti myös asumista metsässä.

Vilja käytettiin niukkoina aikoina kokonaan, myös olki ja akanat leivottiin leipään. Lisäksi etsittiin lisäravintoa metsistä ja niityiltä. Näitä tiedetään käytetyn kasvisravintona 1860-luvulla:

Puunkuori eli pettu
Puiden lehdet
Islanninjäkälä
Poronjäkälä
Sammal
Naava
Juurikasvit
Hernekasvien varret
Sienet
Metsämarjat
Suolaheinät
Nokkonen
Raparperi
Vesikasvien juurakot

Jäkälä ja vesikasvien juurakot piti käsitellä huolellisesti ennen ruuaksi valmistamista, niissä olevien myrkkyjen takia. Varsinkin jäkälässä olevat jäkälähapot voivat koitua kohtalokkaaksi pitkään käytettynä ja erityisesti jo nälkiintyneelle ihmiselle. Jäkälää ei olisi leivässä saanutkaan olla neljännestä enempää. Jäkälä pitää olla myös huolelliseti liotettu lipeäseoksessa, jotta myrkyllisyyttä olisi saatu poistettua. Tämä jäi tietämättömyyden tähden usein tekemättä. Nälkävuosina köyhäintaloissa oli tavallisimmin tarjolla jäkäläleipää, se saattoi olla osasyy asukkaiden suureen kuolleisuuteen.

Samoihin vararavintokasveihin on turvauduttu viimeksi Suomessa sotien aikana. Lisää hätäravinnosta: Konstit on monet - sivuilta.

Yrtit hätäravintona

Kun Elias Lönnrot julkaisi 1860 Flora Fennicansa, hän ei tiennyt uhkaavista katovuosista, mutta hän oli kirjannut kasvionsa huomautuksiin jokaisen hätäravinnoksi ja leivän jatkeeksi sopivan kasvin kohdalle sille sopivan käyttömuodon. Osassa Suomea oli kirja ilmestymisen aikoihin (1860) normaalia, että hyvänäkin viljavuonna leipää jouduttiin jatkamaan korvikkeilla. Tärkeimpiä kasveja hätäravinnoksi olivat leivänjatkeeksi sopivat kasvit. Leipä oli kansan keskuudessa keskeisin ruoka puurojen ja keittojen ohella.

Tässä listassa ovat hätäravintona käytetyistä yrteistä yleisimmät:

• Apilan kukat kuivattuna ja jauhettuna käytettiin leivän jatkeeksi.
• Hierakat sopivat monikäyttöiseksi ruokakasviksi, lehtiä voitiin hauduttaa ja käyttää keittoihin ja liemiin tai salaatiksi. Suolahierakkaa eli suolaheinää saattoi myös leipoa leivän jatkeeksi kovina aikoina.
• Juolavehnä eli "Ruparuoho", kuten Lönnrot sitä nimesi. Vähättelevästä nimestä huolimatta kasvin juuria kerättiin leipäainesten sekaan "kalliina aikoina". Jauhoja sekä leipää taidettiin niistä valmistaa, olivat terveellisiä, eivätkä pahanmakuisia. Lönnrot mainitsi samaan tarkoitukseen kelpaavan myös rantavehnän ja koiranvehnän.
• Kanervan kukkia on monin paikoin sekoitettu ruisjauhoihin ja leivottu leiväksi.
• Männyn sisukuorta - mutta myös muiden puiden sisustaa - on käytetty leivän aineeksi katovuosina, paremmin se on tunnettu pettu-nimellä.
• Orapihlajan marjojen Lönnrot mainitsi käyvän katovuosina leipätaikinan jatkeeksi. Paikoin niistä valmistettiin myös mehua.
• Pihatatarta Lönnrot kutsui siantatariksi, koska se oli oivaa ravintoa sioille. Hätätilassa sen siemenillä on jatkettu leipää. Myös mesiangervon sukuisen vaaleanpunaisen sianangervon juurta on käytetty hätäleivän raaka-aineena.

Katovuosina myös eläimet ruokittiin poikkeuksellisissa olosuhteissa. Monasti jouduttiin turvautumaan myös puiden antimiin kuten lehtiin. Koivunlehtiä käytettiin eläimille ravinnoksi. Kuusen neulasia on syötetty hevosille terveydeksi. Pihlajanmarjoja annettiin sioille rehuna - sanottiin lihottavan hyvin. Eläimille saatettiin tarjota myös vaikkapa pujon juurakoita, jotka kaivettiin maasta, pestiin ja annettiin syötäväksi.