Humalan viljely
Humala oli arvostettu oluen mauste, joka paransi juoman säilyvyyttä. Olut puolestaan oli tavallisin juoma sekä arkena että juhlana. Suolalla säilötty kala ja liha vaativat paljon juotavaa, eikä vesi aina ollut juomakelpoista. Olutta siis kului huomattavia määriä. Humalan rinnalla tai sijalla on oluen mausteeksi käytetty myös muita kasveja, kuten suopursua, siankärsämöä tai katajanmarjoja, Suomessa myös kuusen tai männyn käpyjä. Nämä ova antaneet juomalle sen tietyn karvauden ja aromaattisuuden, jota siltä on odotettukin.
Humalaa koskevassa kirjallisuudessa näkee mainintoja Kalevalan 22. runosta, jossa kuvataan oluenpanoa ja humalan käyttämistä. Koska runoja on pidetty noin 3000 vuotta vanhoina, on päätelty, että suomalaiset olisivat tunteneet humalan niin kauan. Kalevalalla ei kuitenkaan ole tälläista todistusvoimaa, koska Lönnrot on koonnut eepoksen eri-ikäisistä aineistoista. Varmat tiedot humalan käytöstä ovat vasta keskiajalta 800-luvun alkupuolelta. Aluksi käytettiin luonnonvaraista humalaa, mutta pian sitä alettiin viljellä.
Turussa tehdyissä kaivauksissa humalan siemeniä on löytynyt runsaasti 1300-luvun kerroksista. Myös samanikäiset kirjalliset lähteet kertovat talonpoikien maksaneen veronsa Turun piispalle humalasadoillaan. Suomalainen humala kelpasi myös Ruotsin markkinoille.
Humala on esiintynyt luonnonvaraisena, mutta varsin pian ihminen on kuljettanut sitä mukanaan ja siirtänyt uusille kasvupaikoille. Kotimaista kantaa on pidetty elinvoimaisena ja erinomaisena, 1700-luvulla sitä kehoitettiin käyttämään viljelyyn. Humalan viljely on ollut ensimmäinen askel suomalaisen puutarhanhoidon historiassa.
Keskiajalla oluen kulutus lisääntyi. Palkollisten päiväpalkkaankin kuului kolmisen litraa olutta. Tällaista humalan tuotantoa ei Suomessa ollut ja sitä jouduttiin ostamaan ulkomailta. Niin myös valtiovalta alkoi kiinnittää huomiota epäkohtaan ja aloitti vuosisataisen edistystyön kotimaisen humalaviljelyn edistämiseksi. Maunu Erikinpojan 1347 maalaissa ja Kristoffer -kuninkaan uudistetussa maalaissa 1442 annettiin ankarat määräykset humalan kasvattamisesta. Jokaisen talonpojan piti omistaa humalatarha tai maksaa sakkoa. Vaikka humalan kasvattaminen yleistyi, sadot eivät olleet suuren suuria ja Suomesta ei tullut omavaraista humalantuotannossa.
Humala oli varsin kallista kauppatavaraa. Naula humalaa (425 g) maksoi tynnyrillisen (47 kg) maltaita. Hintaa lisäsivät kevyen tavaran kalliit kuljetuskustannukset. Kaiken kaikkiaan humalan tuonti vaikutti haitallisesti maan kauppataseeseen.
1500-luvulla Kustaa Vaasa ryhtyi tiukkoihin toimiin, että maalakia alettaisiin noudattaa. Lisäksi ympäri maata rakennettiin kuninkaan kartanoita, joissa viljeltiin esimerkillisesti humalaa. Suomesta tuli humalan viejä. Humala kuului niihin tuotteisiin, joilla maksettiin yleisesti veroja ja sen viljelyksen laiminlyönneistä sakotettiin.
1500-luvulla Suomessa valmistettiin 5-6 erilaatuista olutta. Näistä miedointa oli kalja, johon käytettiin myös vähiten humalaa, noin naula (425g) tynnyrilliseen (126 l). Herraolueeseen, joka oli vahvinta lajia olutta, lisättiin humalaa miltei viisinkertainen määrä. Määrät vaihtelivat myös paikkakunnittain. Kun oluen kulutus oli suurta ja se vastasi suurelta osalta ravinnosta ja energiantarpeesta, myös humalan kulutus kasvoi.
Humalan kulutus saattoi olla vuosittain jopa 9 kiloa henkeä kohden. Olut oli nimittäin kansan tärkein juoma ja nautintoaine.
Vuoden 1734 lain rakennuskaaren 7 luvussa sanotaan: Miten humalisto on istutettava ja kunnossa pidettävä.
1§. Jokaisessa talossa pitää olla humalisto, ja istuttakoon talonpoika joka vuosi hyviä juuria neljänkymmenen salon varalle, kunnes näitä tulee kaksisataa kokonaiseen taloon. Joka ei sitä tee, vetäköön sakkoa kultakin vuodelta talarin, ja istuttakoon kuitenkin niin kuin on sanottu, jollei havaita, että humalistoa ei voi siihen istuttaa taikka siinä voimassa pitää.
2§. Nimismies pankoon syyskäräjissä syytteenalaiseksi sen, joka ei ole humalistoa näin istuttanut, ja ottakoon sakon ulos ennen Tuomaanpäivää. Jos nimismies sen laiminlyö, maksakoon itse sen sakon.
3§. Jos talonpojalla on jo kaksisataasalkoinen humalisto, pitäköön sen voimassa ja enentäköön sitä, jos voipi. Jos hän laskee humaliston rappiolle, vetäköön sakkoa kustakin neljästäkymmenestä salosta. Jos hän sen ihan autioksi jättää, vetäköön sakkoa kymmenen talaria ja tehköön humaliston uudestaan. - Laki humalan viljelyksen pakollisuudesta kumottiin vasta 1915.
Erityisesti Tammisaaren liepeillä osattiin viljellä hyvänlaatuista humalaa, joka korkeasta hinnastaan huolimatta kelpasi Ruotsin markkinoille. 1750-luvulla se oli monen tammisaarelaisen paras tulonlähde.
1800-luvulla humalan viljelyinnostus alkoi heiketä. Vielä 1800-luvun alkupuolella yritetiin lakia valvoa, mutta myöhemmin humalistoihin kiinnitettiin huomiota vain kruunutilojen katsastuksen yhteydessä. 1700-luvulla humalan tuontikiellot takasivat laajan viljelyn. 1800-luvulla ne kumottiin ja humalan käytössä alettiin suosia tuontihumalaa. 1850-luvulla suomalaiset olutpanimot olivat siirtyneet baijerilaiseen oluen valmistustapaan, ja tavaksi tuli tuottaa myös humalat sieltä. Toisaalta liikenteen kasvu pienensi ennen niin korkeita rahtikuluja. Kotitekoiseen kaljaan ja olueen kelpasivat oman humaliston tuotteet, mikä takasi sen ettei viljely täysin lakannut. Vaikka muualla humalistot jo harvenivat, kasvattaminen yleistyi vielä 1900-luvulla maan pohjoisosissa. Heikosti hoidettuina ne tuskin tuottivat edes kotitarvetta.
Kansan keskuudessa humalaa pidettiin tärkeänä lääkekasvina. Hauteella parannettiin ajoksia. Lönnrot suositteli vatsa- ja matolääkkeeksi. Lammilla uskottiin että kävely humalistossa yöaikaan auttaa hammassärkyyn.
Humalistoon liittyi muitakin voimakkaita uskomuksia. 1700-luvulla yleisesti pidettiin humaliston varjoa ihmiselle vahingollisena. Sahalahdella oli tapana polttaa kuolinoljet ja viedä tuhkat ja ruumiin pesuvesi humalistoon. Humalistossa uskottiin olevan haltijoiden asuinpaikka.
Ähtäriläisten mielestä humala oli tärkeää oluessa. Jos se jäi pois, niin juoma meni vain jäseniin eikä lainkaan noussut päähän.