Suomalaista puutarhahistoriaa
Maustekasvien viljelyn historia on suomalaisten puutarhojen historia. Kehitys on ollut hidasta. Varhaisin suomalainen puutarhahistoria oli vähäistä lääkeyrttien viljelyä. Keskiajalla luostarit olivat keskuksia, johon kansainväliset vaikutteet tulivat ensimmäisinä. Myös Turun, Viipurin ja Naantalin luostareissa tiedetään viljellyn muualla Euroopassa tunnettuja lääke- ja mausteyrttejä. Luostarien lakkauttamisen jälkeen viljely jäi hyvin pienen piirin harrastukseksi. Humalan viljely oli erityisessä asemassa ja sen kasvattamisvelvollisuus oli kirjattu lakiin jo keskiajalla.
1600-luvulla mauste- ja lääkekasveja viljeltiin vain muutamissa puutarhoissa linnojen ja kartanoiden liepeillä. Elias Tillandzin 1683 julkaisemassa Turun seudun luonnonvaraisia ja viljeltyjä kasveja käsittelevässä luettelossa mainittiin 60 mauste- ja lääkekasvia. Nähtävästi osa mainituista kasveista kasvoi vain Tillandzin omassa hoidossa Akatemian puutarhassa.
Säätyläiset viljelivät eurooppalaisen esimerkin mukaisesti maustekasveja jo varhain. 1700-luvulla puutarhanhoito tuli erityisen suosituksi harrastukseksi säätyläisten keskuudessa. Tästä "Hyödyn aikakaudesta" puhuttaessa ei pidä väheksyä taloudellisia näkökohtia. Suomessa kokeiltiin uusia kasvilajikkeita ja laajoja puutarhoja raivattiin myös pappiloihin.
Vähitellen kasvitarhaharrastus alkoi levitä kartanoista ja pappiloista tavallisen kansan keskuuteen. Viljeltyjä yrttejä käytettiin edelleen lähinnä lääkkeeksi, myös eläimille. Maustamistarkoitukseen niitä käytettiin harvemmin. Elinehtojen niukkuus ei ole suonut tavalliselle kansalle mahdollisuutta jakaa välttämättömien kasvien viljelyyn käytettyä aikaa suuritöisille mausteyrteille, joita pidettiin siinä tarkoituksessa ylellisyytenä ja hienosteluna. Kansan keskuudessa puutarhojen hoito yleistyi vasta 1800-luvun loppupuolella.
Vanhoja mauste- ja lääkeyrttejä on säilynyt vanhojen talojen pihoissa ja puutarhoissa kautta maan. Joitakin kasveja löytyy vielä, vaikkei paikalla olleesta talosta olekaan enää minkäänlaista merkkiä. Saksankirveli ja rohtoliperi saattavat säilyä pitkään vanhoina viljelyjäänteinä. Useimmat vanhoista yrteistä ovat tyypillisiä "ikkunanaluskasveja" .
Lue vanhasta eurooppalaisesta yrttikirjallisuudesta
Puutarhat 1500- ja 1600-luvuilla:
1549 tiedetään Turun linnassa kasvatetun piparjuurta, persiljaa, meiramia ja minttua. Pohjolassa alettiin kiinnostua kasvien maustekäytöstä 1500-luvulla.
1600-luvun ylimykset olivat perustaneet puutarhoja kartanoittensa maille, ja niissä pyrittiin kasvattamaan eksoottisiakin kasveja. Tillandzin Catalogus Plantarum luetteli: 60 mauste- ja lääkekasveja. Luettelossa löytyvät mm. seuraavat: aaprotti, anisruoho, basilika, humala, iisoppi, koiruoho, korianteri, kumina, kynteli, maustekirveli, meirami, minttu, persilja, piparjuuri, rakuuna, rohtokuirimo, rohtoliperi, ruohosipuli, ryytisalvia, sitruunamelissa, tilli, timjami, valkosinappi, venkoli ja vihanneskrassi. Tuolloin siis tunnettiin jo kaikki nykyiset maustekasvimme. Useimmat kuitenkin taisivat kasvaa vain Tillandzin omassa puutarhassa Akatemiassa tai olivat hyvin pienen piirin tuttavuuksia.
Ryytimaasta pappilan treekooliksi
Kiinnostus yrtteihin, sekä lääkinnällisissä tarkoituksissa että mausteina kuului 1700-luvun sivistyneistön harrastuksiin. Kasvitiede oli myös Linnén ansiosta yksi kiinnostavimmista tieteen aloista ja siitä innostuminen oli ajan mukaista. Valistuksen henkeen kuului myös tiedon levittäminen alempiin kansan osiin. Pappiloilla oli tässä suhteessa merkittävä asema.
Myös muodilla oli vaikutuksensa, 1700-luvun pappiloissa hienostuneempien elintapojen ihannointi toi keittiöön kasvikset ja muut puutarhan tuotteet. Taustalla oli myös terveysajattelua. Pietari Kalm totesi: "Jospa pappiloissamme olisi enemmän ja parempia ryytimaita sekä puutarhoja, niin rohkenenpa erehtymättä väittää, että papit eläisivät vanhemmiksi kuin tavallisesti elävät."
Pietari Kalmista tuli varsinainen pappiloiden puutarhojen puuhamies. Ulkomaan matkoillaan hän oli havainnut miten olematonta oli suomalainen puutarhaviljelys. Aikaisemmin pappiloiden puutarhan hoito rajoittui pääasiassa porkkanoiden, persiljan, kaalin, herneiden ja palsternakan viljelyyn. Useimmiten pappilassa kasvatettiin vain naurista ja kaalia. Hedelmäpuita ei juurikaan ollut. Turun akatemian professorina Kalm kasvatti uutta ylioppilassukupolvea, joka opintojensa päätyttyä vei mukanaan kotipaikkakunnalleen taimia ja tietoa puutarhojen hoidosta. Kalm myös innosti oppilaitaan kirjoittamaan. 1754 julkaistiin kaksi puutarhatiedettä koskevaa väitöskirjaa: Lindsteenin "Yksinkertaisia ajatuksia suomalaisen ryyti- ja puutarhain perustamisen mahdollisuudesta ja hyödystä" sekä Westzyntihuksen "Yleisiä huomautuksia ryyti- ja puutarhain perustamisesta".
Pietari Adrian Gadd oli Turun akatemian kemian professori vuodesta 1761. Hän kokeili kasvinviljelyä ja tutki ilmaston vaikutusta maanviljelyyn. Hän viljeli myös monenlaisia lääkekasveja, myös ulkomaalaisia ja uskoi mm. salvian, isohirvenjuuren, rohtoraunioyrtin, mustaseljan, suopayrtin, mustan jouluruusun ja jopa lakritsakasvin selviytyvän suomalaisessa ilmastossa.
1700-luvulla harrastelijapuutarhureiden määrä lisääntyi, ja useita lääkekasveja viljeltiin kohtuullisella menestyksellä.
Myös kauneusihanteissa oli tapahtunut muutos. Kotoista luontoa oli jo 1600-luvulla alettu arvostaa Luojan taidonnäytteenä. Käsitys levisi saarnatuoleista koko kansan keskuuteen. Pappiloiden puutarhat olivat Jumala luoman paratiisin esipihoja, jotka ylistivät Kaikkivaltiaan kunniaa ja kartuttivat ihmisen onnellisuutta.
1700-luvun kauneuskäsitys ihannoi suorakulmaista ja säännöllistä puutarhaa. Pappiloissa puutarhat olivat useimmiten nelikulmaisia, suorakaiteen muotoisia. Ala jaettiin neljään suorakulmioon kuten 1600-luvulla oli totuttu tekemään. Ensimmäiseen neljännekseen sijoitettiin hedelmäpuita, toinen oli kyökkiryytimaa ja vähän pienemmät neljännekset oli varattu kukille ja lääkeyrteille. Tosin lääkekasvit voitiin viljellä myös kyökkiryytitarhassa ja niin saatiin hedelmätarhalle kaksi korttelia.
1700-luvulle asti uskottiin yleisesti, että muutamat puulajit vaikuttivat haitallisesti toisiin puulajeihin että ihmisiin ja eläimiin. Vasta kun englantilainen Bacon julkaisi ajatuksensa, että kasvien salaperäinen keskinäinen vieroksunta johtui vain siitä että kasvit käyttivät kasvupaikan samoja ravinteita ja voimakkaampi kuihdutti toisen, aikakauden puutarhaharrastajat alkoivat kokeilla mitä kasveja saattoi kasvattaa rinnakkain. Edelleen silti säilyi käsitys, että tietyjen kasvien varjo oli ihmiselle haitallinen. Myös Linné oli tätä mieltä. Luennossaan hän sanoi: "Puitten varjo suojaa kesälämpöä vastaan, mutta kaikkien puitten varjo ei ole yhtä hyvä ja terveellinen, sillä muutamista lähtee epäterveellinen henkäys, joka on siitä havaittavissa, että mitkään muut yrtit eivät menesty niiden vierellä. Sellaisia ovat esim. tammi, saksanpähkinä, seljapuu…sekä myöskin humala ja hamppu." Mm. Pietari Kalm yritti muutamassa kirjoituksessaan kaataa ennakkoluuloa, jonka mukaan katajan varjo olisi vahingollinen. Hän uskalsi suositella myös haapaa puutarhan puuksi.
Yrttien käyttö 1700-luvulla
Yrttejä tarvittiin ennen kaikkea lääkekasveina. Koska lääkärit ja kauppiaat asuivat peninkulmien päässä, jokaisen järkevän taloudenhoitajan piti itse koota ja kuivata tarvittavia lääkeyrttejä.
Pietari Kalm kirjoitti 1770: "Tiedetään miten vaikeata on etäällä olevasta apteekista saada hyödyllisen lääkärikirjan määräämät lääkkeet ja miten suuresti joutuu kärsimään kun viivyttelemisestä aiheutuva vaara on suuri. Mutta sitävastoin kun ottaa huomioon, että lääkärimme mieluimmin määräävät sellaisia lääkkeitä, joita kasvaa omilla kedoillamme ja niityillämme sekä valitsevat näitä mieluummin kuin ulkolaisia, niin eipä kenkään kieltäne, että tulee rahallisesti helpommaksi itse tuntea ne keinot niiden löytämiseksi, kuivaamiseksi ja säilyttämiseksi ja että myöskin varmempaa pitää itsehankkimiaan varastossa, kuin ostaa kalliilla hinnalla apteekista 5-6 vuoden vanhoja, kelvottomia."
Yrttejä pidettiin jopa eräiden koulukuntien mukaan välttämättöminä lääkinnässä. Tuon aikaiset lääkärikirjat esittivät, että anisruohon, iisopin, koiruohon, laventelin, maustekirvelin, meiramin, mintun, persiljan, piparjuuren, rohtoliperin, rosmariinin, ruohosipulin, ryytisalvian ja venkolin avulla voitiin parantaa lukuisia mitä erilaatuisimpia sairauksia.
Hyödyn aikakaudella kiinnitettiin paljon huomiota kasvien monikäyttöisyyteen. Lääkinnällisten ominaisuuksien lisäksi kasvien aromaattisuutta arvostettiin. Jo 1600-luvun ihmisten mielissä voimakas ravinto vaati vahvoja höysteitä ja mausteita. Ulkomailta tuodut muskotti, kaneli ja neilikka olivat kalliita, ja niiden rinnalla käytettiin mahdollisimman paljon kotimaisia yrttejä. Etenkin säätyläispiireissä kasveja viljeltiin mausteiksi. Maustekasveina tunnettiin basilika, meirami, ryytisalvia, timjami ja tilli. Kasvien koristeellisuuden vuoksi niitä viljeltiin puutarhojen edustavimmilla paikoilla, lähellä asuinrakennuksia. Koristekasveja ei hyödyn aikakaudella juuri arvostettu. Kotimaan talouden tukemiseksi etsittiin kotimaassa selviäviä lajikkeita, jotka korvaisivat mm. ulkomaiset ylellisyysmausteet ja lääkekasvituonnin.
Kotimaassa viljelyyn sopiviksi katsottiin ainakin aaprotti, iisoppi, laventeli, korianteri, kynteli, salvia, sitruunamelissa, timjami ja venkoli.
Jonkin verran harrastettiin myös taimikasvatusta vaativien kasvien viljelyä: basilikaa, iisoppia, koristekrassia, kynteliä, meiramia, salviaa ja timjamia. Esikasvatusta ei ei tehty vain paremman sadon toivossa, vaan siten pyrittiin takaamaan kasvien siementen saanti. Muulla tavoin olisi ollut vaikea saada näitä harvinaisuuksia. Rikkaruohojen kitkeminen tärkein tehtävä. Kasvien annettiin usemmiten kylväytyä itse.
1700-luvulla ei kiinnitetty mitään huomiota yrttien oikeaan korjuuaikaan, ja useimmiten sadot jäivät heikkolaatuisiksi, koska sadonkorjuu tehtiin liian myöhään. Koska yrtit olivat myös koristekasveja, niiden annettiin rauhassa kukkia ja ylittää oikea korjuuaika.
1700-luvulla yrttejä aletiin arvostaa myös maustekasveina. Cajsa Wargin 1700-luvulla säätyläistytöille kirjoitetussa keittokirjassa kerrottiin yrttien käytöstä ja säilönnästä. Kerätyt yrtit: basilika, kynteli, meirami, ryytisalvia, tilli ja timjami niputettiin ja ripustettiin kimppuina kuivumaan. Poikkeuksena oli persilja, josta neuvottiin poistamaan lehtiruodit ennen kuivaamista. Kuivatut yrtit säilytettiin pelti- tai lasipurkeissa. Mausteita tarvittiin erityisesti viinojen maustamiseen.
1700-luvulla säätyläispöydässä saattoi persiljan rupsu koristaa ruokalaijia. Talonpojan pihalla sitä ei kuitenkaan kasvanut. Suomalaisen talonpojan ruokapöytä ei ole mausteilla koreillut. Sipulia viljeltiin, sekä vähän ruohosipulia ja tilliä. Valkosipulia vain lääkekäyttöön.
Luostareissa harjoitetun lääkekasvien viljelyn jälkeen oli niiden viljely ja järjestelmällinen keräily jäänyt pääasiassa apteekkarien ja kehittyvän apteekkilaitoksen huoleksi. Pidettiin tarkoituksenmukaisena, että omassa maassa ryhdyttiin viljelemään mahdollisimman monia maustekasveja. Ulkomaan tuonnin estämiseksi pyrittiin kotitalouksien lisäksi myös apteekit saamaan omavaraisiksi lääkekasvituotannossa. 1688 perustettu valtakunnan lääkintähuoltoa valvova Collegium Medium vaati useaan otteeseen 1700-luvun aikana apteekkareita itse viljelemään eniten käytettyjä lääkekasveja. 1688 lääkintäasetuksessa mainittiin, että apteekkarien tuli vaivojaan säästämättä kerätä vuosittain kotimaassa kasvavien lääkekasvien juuria, kukkia ja siemeniä. Vasta 1740-luvulla aloitettiin järjetelmällinen lääkekasvien viljely - lähinnä Linnén ansiosta. Hän teki mm. matkoja valtakunnan eri osiin ja opasti viljelyssä, lisäksi hän julkaisi aiheesta kirjallisuutta.
Tilanteen parantamiseksi kaupunkien piti luovuttaa viljelysmaata tarkoitusta varten. Lopulta useissa kaupungeissa harrastettiin taloudellisestikin merkittävää lääkekasvien viljelystä. Anisruoho, iisoppi, koiruoho, laventeli, maustekirveli, meirami, minttu, persilja, piparjuuri, rohtoliperi, rosmariini, ruohosipuli, ryytisalvia ja venkoli lääkitsivät 1700-luvulla monia tauteja ja vaivoja.
Luonnonkasvien keruu sivuelinkeinona
Kansanomainen yrttiviljely
Kasvit kasvoivat samoilla paikoilla vuodesta toiseen, niiden hoitoon ei paljonkaan panostettu. Tärkeää oli vain tietää oikea sadonkorjuu aika. Jotta lääkekasveissa oli paras teho, ne korjattiin yleensä ennen juhannusta. Täydenkuun aikaan kerätyt rohdot uskottiin tehokkaimmiksi.
Yleisin tapa kansan keskuudessa olivat lasinalusviljelmät asuinrakennusten seinustoilla ikkunan eli klasin alla.Talonpoikaistalojen ja torppien, jopa mäkitupien, klasinaluspenkeissä kasvatettiin yleisimmin aaprottia, koiruohoa, minttua, piparjuurta, rohtoliperiä ja ruohosipulia. Tälllainen yksinkertainen viljely vaati monivuotisia, karussakin maassa viihtyviä lajikkeita. Kansanomaisessa viljelyssä ei harrastettu joka vuosi uudelleen kylvettäviä yksivuotisia lajikkeita.
Vielä 1900-luvun alussa maalla asuvan väestön keskuudessa maustekasveja arvostettiin nimenomaan niiden lääkinnällisten ominaisuuksien takia. Esimerkiksi piparjuurta ei osattu käyttää mausteena, sitä pidettiin pahan makuisena. Sitä viljeltiin eläinten lääkintää varten. Kasvit olivat välttämättömiä kotilääkinnässä, mutta myös viinan maustamisessa. Samalla ne koristivat pihapiiriä. Kasvien hoitoon ei juurikaan kiinnitetty huomiota.
Monia yrttejä käytettiin kirkkokasveina. Pihakrassia, minttua ja ruohosipulia käytettiin talonpoikaisissa piireissä, paitsi pihapiirin kaunistamisessa, myös piristävinä kasveina. Kaikkia niitä pureskeltiin piristeinä kirkon menojen aikana, tai niistä kerättiin tuoksuvia kimppuja joita jumalanpalveluksen aikana haisteltiin.
Maustekasvien viljelys aloitettiin 1700-luvulla ja samalle paikalle myöhemmin perustettiin ja laajennettiin varsinainen, oikea puutarha. Tätä ennen perustetut kaalin, tupakan ja humalan viljelmät oli raivattu erilleen pihapiirin tuntumasta. Vasta 1900-luvun puolella tavallisen kansan klasinalusviljelyitä laajennettiin treekooleiksi, joissa kasvatettiin vaateliaampiakin kasveja, myös pelkästään ruuan valmistuksessa käytettävien maustekasvien viljelyä. Yleisimmin kasvatettiin tilliä ja persiljaa sekä sipuleita.
1800-luvun puutarhat
1800-luvulla puutarhainnostus laimeni ja maustekasvien kasvattaminen väheni. Kun synteettiset lääkeaineet alkoivat yleistyä, maustekasvien lääkinnällisiä ominaisuuksia ei enää arvostettu yhtä paljon kuin aikaisemmin. Kun vuosisadan lopulla puutarhainnostus taas elpyi, viljeltiin yrttejä ainoastaan maustetarkoituksiin, eikä enää lääkekasveiksi. Myös apteekkien lääkekasviviljelmät katosivat. Säätyläisten puutarhoissa kasvatettiin nyt: ruohosipulia, persiljaa, piparjuurta ja timjamia. Vanhojen puutarhojen ympäristössä kasvoi villiintyneenä koiruohoa, minttuja, rohtoliperiä ja saksankirveliä. Näitä voidaan pitää kulttuurikarkulaisina, jotka osaltaan paljastavat viljeltävien maustekasvien lajimäärän vähentyneen aikakaudella.
Maustekasveille ei enää raivattu puutarhassa omaa osastoa, vaan niitä viljeltiin vihanneskasvien joukossa. Suoraan avomaalle penkkeihin kylvettiin anisruohoa, koristekrassia, kynteliä, maustekirveliä, persiljaa, tilliä ja valkosinappia. Taimilavoista siirrettiin avomaalle basilikaa, iisoppia koristekrassia, laventelia, meiramia, rosmariinia, ryytisalviaa, sitruunamelissaa ja timjamia. Monivuotiset maustekasvit sijoitettiin monivuotisten vihannesten kortteliin, siellä kasvatettiin rakuunaa, ruohosipulia ja saksankirveliä. Piparjuurta viljeltiin aikaisemmasta poiketen yksivuotisena.
Maustekasvien koristeellisuutta pidettiin yhä arvossa. Monivuotisia lajeja, kuten aaprottia, koiruoha, iisoppia, laventelia, ruohosipulia ja timjamia, kehoitettiin kasvikirjoissa istuttamaan reunakasveiksi. Ruohosipulia suositeltiin tämän lisäksi hedelmätarhoihin, missä se puiden juurille istutettuna torjui myyrätuhoja.
Myös Lönnrot mainitsi Flora Fennicassa muutamat tärkeimmät maustekasvit, persiljan, piparjuuren, ruohosipulin, mutta myös meiramin ja timjamin. Nämä ja tilli vakiinnuttivat paikkansa. Näitä suosittiin myös aikakauden keittokirjoissa, mikä osoittanee että ne olivat vakiinnuttaneet paikkansa yhä useampien suomalaisten ruokapöydässä.