Tutustu yrttien käyttöön kansanlääkinnässsä tai muihin parantamisen muotoihin. Seuraa polkua tai valitse vain mielestäsi kiinnostavimmat otsikot tästä:

Vanhimmat tiedot vanhoista suomalaista lääkintätavoista ovat luettavissa kansanrunoudesta. Kalevalassa mainitaan rohtoina vesi, hunaja, voi ja muut rasvat, tammen kuori, suon sammaleet, heinän helppeet ja erilaiset ruohot. Monilla kasveilla kansanomaiset nimet osoittavat, että niitä on käytetty erilaisiin lääkinnällisiin tarkoituksiin. Lääkeyrttien lisäksi lääkkeinä käytettiin tervaa, pikeä ja puuöljyä, paloviinaa, erilaisia jauhoja. Eläinkunnasta saatiin ihraa, talia ym. rasvoja. Lisäksi saatettiin käytää mm. suoloja, tuhkaa, savea.

Kokemusperäinen tieto on usein myöhemmissä tutkimuksissa havaittu oikeaksi. Esimerkiksi kansan keskuudessa käytettiin maksaa vähäverisyyteen ja kalvetustautiin eli anemiaan jo paljon ennen kuin lääketiede totesi sen vaikutuksen anemiaan. Muinaiset kansanparantajat käyttivät vuotaviin haavoihin hämähäkin verkkoja. Ne mainitaan jo antiikin kirjallisissa lähteissä. Yleisesti niitä myytiin apteekeissa 1600 - 1700-luvuilla. Uusimmissa tutkimuksissa on todettu hämähäkin verkkojen todella tehoavan erittäin hyvin mm. leikkaushaavojen hoidossa.

Niinpä kun kansanperinteen aineistoa on kerätty, yhteen vaivaan käytettyjä erilaisia kasveja on löytynyt paljon. Paikkakunnittain ja perhekunnittain käytetyt kasvit ovat vaihdelleet. Jokainen on käyttänyt oman perityn tiedon mukaisesti hyväksi koettuja kasveja. Tavallisimpina rohtoina käytettiin tietysti niitä kasveja, joita löytyi lähipiiristä.

Kasviosia käytettäessä on pidetty tuoretta kasvia kuivattua parempana. Talven varalle kuvattiin tärkeimpiä rohtokasveja. Sisäisesti niitä käytettiin väkevänä teenä tai viinaan liotettuna. Tuoreita kasveja käytettiin myös ulkoisesti ja silloin ne hierottiin kahden kiven välissä. Yleensä niihin varottiin koskemasta paljain käsin. Poikkeuksena olivat pihkalehtikääreet ja tuoreiden lehtien käyttö haavasiteinä. Koska lääkekasveihin liittyi usein monia maagisia uskomuksia, niillä oli suggestio- eli ns. plasebo-vaikutusta. Usko lääkkeen voimaan oli omiaan tehostamaan sen parantavaa vaikutusta, eikä sitä voitane väheksyä.

Lönnrotin "Suomalaisen talonpojan koti-lääkäri" antoi ohjeita yrttien keräämiseen. Juuret piti koota joko varhain keväällä tai myöhään syksyllä. Kuoriaineet oli parasta kerätä ennen lehtien puhkeamista ja lehdet taas kerätään ennen kukkimista. Kukat ja kukkapäät kerätään juuri puhjenneina, männyn ja kuusen kasvaimet varhain keväällä. Mitään kasveja ei kannata sateella kerätä. Kuivamisessa Lönnrot neuvoi: " Niitä ei pidä sitte päivänpaisteessa kuivata, vaan tuulen käyvässä, katvisessa eli varjoisessa paikassa, ja ennen kuivamaan panemista pitää juuret pestä puhtaiksi ja paksuimmat niistä halkaista. Samat periaatteet pätevät vieläkin.

Vanhastaan kasveja käytettiin hauteina, poltettiin tupakan tapaan tai tehtiin yrteistä sidottuja vihtoja, joilla kylvettiin saunassa. Nämä hoitomuodot on miltei hylätty. Hauteita käytettiin niin ulkoisiin kuin sisäisiinkin vaivoihin. Saunassa saatettiin sairaan koko ruumis kääriä koivinlehti- tai yrttihauteisiin. Hautominen helpotti ainakin reumatismia ja kipeitä pakottavia lihaksia.

Yleinen periaate hauteiden käytössä oli, että kuumaa haudottiin kuumalla ja kylmää kylmällä. Lihaskipuja, venähdyksiä, mustelmia ja ruhjevammoja haudottiin kuumalla tai lämpimällä. Nyrjähdyksiä, päänsärkyä ja vatsakipua haudottiin kylmällä. Haude oli hyvä myös hammaskivuissa ja paiseiden hoidossa. Nykylääketiede käyttää kylmää ja kuumaa toisinpäin.

Kun tarkastelee vanhojen kasvikirjojen ohjeita kasvien käytöstä, voi ottaa myös vähän laajemman näkökulman. Kirjat kertovat mihin kasveja on käytetty, mutta myös paljon muusta. Epäsuorasti se kaikki kertoo esivanhempiemme arkielämästä, puhtaudesta, terveydentilasta, ruokavaliosta ja ylipäätään aineellisista olosuhteista.

Vanhoja yrttikirjoja lukiessa ei voi olla myöskään huomioimatta, kuinka suuren merkityksen vanhakantainen yrttiterapia antaa hiestyttäville ja aineenvaihduntaa edistäville kasveille. Tämä liittyy käsitykseen, että elimistössä oli sairaustiloissa "epäterveitä nesteitä" ja "tautiaineita" joiden poistuminen ruumiista oli paranemisen perusedellytys. Tämä tapahtui puhdistavien lääkekasvien avulla.

Toisaalta lukiessa vanhoja yrttikirjoja, ei voi olla ahdistumatta. On lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka hoitokeinot ja kansanomainen yrttilääkintä eivät ole ainoastaan olleet vailla vaikutusta - siis sairauden hoidossa tehottomia, vaan että ne ovat olleet haitallisia ja jopa hengenvaarallisia. Varoituksen sana on paikallaan myös tämän päivän yrttiharrastajille. Käyttämiensä kasvien ominaisuuksista kannattaa ottaa huolellisesti selvää ja kasvit tulee aina varmasti tunnistaa!

Usein kasvien kansanomaiset nimet paljastivat niiden käyttötarkoituksen. Tässä luettelossa on mukana kasveille nimityksiä, jotka on kerätty Lönnrotin Flora Fennicasta ja Samuli Paulaharjun artikkelista Luonnonystävä-julkaisussa vuodelta 1908. Luettelo sisältää vain käyttötarkoitukseen liittyvät nimet, muut kansanomaiset nimet löytyvät kasvikohtaisesta luettelosta.

Ahomansikka, Fragaria vesca

1700-luvulla mansikka oli arvostettu rohdos ja itse Linnékin väitti pitävänsä kihtinsä kurissa mansikoiden ja mansikanlehtiteen avulla.

Lönnrot kirjoitti ahomansikan olevan vilvoittava janon sammuttava ja ulostuttava. Sen uskottiin myös estävän luuvaloa. Keuhko- ja kivitautiset ovat havainneet sen parantavan vaikutuksen. Ummeusta varten ahomansikoista valmistettiin keitettä. Mansikanlehtiteetä käytettiin taas ripulin hoitoon. Vettä, jossa mansikoita on liotettu on käytetty silmätulehduksen lääkkeenä. Tuoreista mansikoista puristettua voidetta on käytetty erilaisiin ihottumiin.

Hiostettuja mansikanlehtiä käytettiin tavallisena teenä.

Ajuruohot eli timjamit, Thymus spp.

Lönnrotin mukaan ajuruoho sopi vatsaa löysääväksi ja vahvistavaksi teeksi, sekä hauteeksi suonenvetoihin ja niukahuksiin eli jäsenten nyrjähdyksiin.

Yleisesti kangasajauruohoa on käytetty yskänlääkkeeksi, mutta myös kipuja lievittämään. Sitä kutsuttiin kansanomaisesti myös saju-, sydänriisi- ja verinoriheinksi.

Alvejuuren lehdistä puristettiin mehua haavaan puhdistamaan ja tyrehdyttämään vuoto. Sisäisesti alvejuurta käytettiin matojen häätämiseen.

Anisruoho, Pimpinella anisum

Lönnrot kirjoitti: "Juuri vatsaa vahvistava, vesityttävä, hiestyttävä ja löänselvittävä. Hyödyllinen vesi-, yskä-, ja lökätaudeissa. Siemenillä miedompi lääkitysvoima."

Anis on tunnettu ilmavaivoja auttavana lääkkeenä. Se on myös tutkitusti vatsaa vahvistava, kuten Lönnrotkin tiesi kertoa.

Apilat, Trifolium pratense, Trifolium repens

Sekä puna- että valkoapilaa on käytetty kokonaisina keuhkoputkikatarriin ja vatsakatarriin, sekä vaivalloisiin peräpukamiin.

Haapa, Populus tremula

"Nuoret juuret ja silmikot ovat keite-vetenä veren puhdistavia ja hyödyllisiä leinissä.", totesi Lönnrot.

Haavan umpuja ja nuoria juuria on käytetty sisäisesti reumatismin lääkkeenä ja verta puhdistavana lääkkeenä. Sen nuoria lehtiä on tarvittu pihkalehtikääreisiin ja kuorta hevosen matolääkkeeksi.

Humala, Humulus lupulus

Lönnrot kirjoitti: "Hedelmä vatsaa vahvistava. Käytetään keittettynä kääreiksi ajettumisiin ja ulkonaisiin vikoihin, myöski vatsalle vävähtämisissä madoissa j.n.e. Siemeniä nautitaan vatsan kovuudessa ulostavana tahi pehmittävänä aineena."

Humalaa on käytetty teenä rakkovioissa, munuaistaudissa, maksataudissa, keltataudissa, unettomuudessa, naistentaudeissa ym.

Nykyisin humalaa käytetään uutteena unettomuuden hoidossa. Se vaikuttaa rauhoittavasti myös ärsytys- ja jännitystilojen hoidossa. Yleensä sitä käytetään yhdessä valeriaanan eli rohtovirmajuuren kanssa.

Humalaa on nimitetty myös hiivaksi ja taponheinäksi.

Hurtanminttu, Marrubium vulgare

Nykyisin sitä käytetään sen immuunivastetta kohottavan vaikutuksen vuoksi yskän ja bronkitiksen hoidossa.

Isohirvenjuuri, Inula helenium

Juurta on käytetty vatsan ja rinnan lääkkeksi. Se "erottaa lökää sulkutaudeissa ja korjaa vaimollisten puutteita.", totesi Lönnrot.

Lisäksi sitä tiedetään käytetyn ihrassa keitettynä käärmeenpuremiin. Sitä poltettiin sääskien karkottamiseksi ja käytettiin myös tupakan mausteena terveyttä lisäämään.

Siitä keitetyllä liemellä on myös parannettu erilaisia lasten ihottumia.

Isotakiainen, Arctium lappa

Lönnrot kirjoitti Flora Fennicassa: "Juuri on verenselvittävä, hiostuttava ja vesittävä, hyvä luuvalossa ja keripukissa, jalkataudeissa, ruusussa, savipuolissa, syyhyssä keitteenä. Siemenillä sama ja ulostavaki voima, hyvät kivitaudissa. Lehdet tuoreeltaan mätähaavoille ja nilkonaisille paikoille avullisia."

Isotakiaista on käytetty myös hiusten kasvun lisäämiseen.

Juolukka, Vaccinium uliginosum

"Marjat, paljolta syötynä, sanotaan vähän huumetuttavan päätä."

Kallioimarre, Polypodium vulgare

Juuri hyvänmakuinen, lievittävä rintataudissa. Sekoitetaan pienennettynä ruokalusikallinen jauhopuuroon maidon kera syötäväksi. Keitevettä on nautittu luuvalon ja keripukin hoitoon.

Kamomillasaunio, Matricaria recutita, M. chamomilla

Lönnrot nimitti kukkaa kameli-saunioksi. Kamomilllaa on käytetty perinteisesti vatsanvaivoihin ja myös sen rauhoittavia ominaisuuksia on käytetty hyväksi. Rohdoskäytöstä hän kirjoitti seuraavasti: "Kukilla on hiestyttävä, lieventävä, vatsaavahvistava voima, hyödylliset horkkaa, ähkyä, väänteitä, ulkotautia, kouristajaa, kivitautia, jälkipureita, emätautia vastaan. Nautitaan joko kuiviltaan hienonnettuna teelusikallinen t. runsaampi erillään (horkassa väliaikana), taikka teenä kiehuvan veden t. juoman kanssa laitettuna, taikka kukkaviinana. Ulkonaisesti käytetään niitä lavamangeiksi( l. peräruiskeiksi) vatsan vaivoissa ja kuiviltaan (lämpimiksi) haudekääreiksi kaikenlaisia kivistyksiä ja ajetuksia lieventämään ja vanhoja mätähaavojakin parantamaan."

Naantalin luostarin keskiaikainen yrttikirja suositteli kamomillahuuhdetta hiuksille hilseilyyn ja päärupeen.

Kamomillaa suositellaan nykyisin suun ja nielun tulehdusten ja myös huonosti paranevien haavojen hoitoon. Kamomilla on yleisrohdoksi sopiva yrtti, jossa on vaikutusaineita miltei vaivaan kuin vaivaan. Iltateenä se antaa rauhaisan unen.

Kanerva, Calluna vulgaris

Palmstruchin kasvikirjassa mainittin, että kanervankukka teetä on käytetty verisylkyjen hoitamiseen ja vastasynnyttäneen maidonnostattamiseen.

Kanervalla on hoidettu lieviä bakteeriperäisiä munuais- ja virtsateiden tulehduksia, sillä on lievä diureettinen vaikutus.

Hailuodossa yskään neuvottiin keittämään ja juomaan "kanervavettä", vatukanlehtiteetä ja koivunpakkulavettä. Kanervavesi keitettiin kanervasta ja suopursusta. Kanervankukkateetä on käytetty unettomuuden hoidossa ja kanervakylvyillä tiedetään hoidetun heikkoutta ja jalkapöhöjä.

Karpalo, Vaccinium oxycoccos

Lönnrot kirjoitti: "Marjoilla melkein sama voima ja hyöty kuin puolukoilla, mutta maistuvat happamemmilta. Karpalo-siirappi, jota löytyy aptekeista, on sangen maukasta ja hyödyllistä kuumeissa, myöski lapsille vasten matoja."

Kataja, Juniperus communis

Lönnrot suositteli katajanmarjoista ja hakatuista havuista valmistettua keitevettä juotavaksi vesi- ja sulkutaudeissa sekä keripukissa ja höyryhengitykseen korvakivuissa. Katajanmarjasiirappi on ollut hoitokeinona vilustusyskässä ja vilustuksen jälkeen torjumaan pahoja jälkitauteja. Katajanmarjavesihauteella haudottiin verestäviä silmiä.

Katajasavua on käytetty sairashuoneiden desinfiointiin. Katajaöljyä on käytetty rammoille jäsenille ja luusärkyyn.

Kataja kuului Naantalin luostarin yrttikirjan keskeisiin rohtoaineisiin 1400-luvulla. Katajanmarjoista siinä kirjoitettiin seuraavasti: "Tämän puun hedelmä on käyttökelpoinen lääkeaineeksi, jos se poimitaan keväällä ja säilytetään kaksi vuotta, silloin sillä on kyky hajoittaa ja hävittää pahaa nestettä ja vahvistaa jäseniä. Voimakkaiden lääkeaineiden aiheutamaan ripuliin on hyvä keittää katajanmarjoja sadevedessä ja kylvettää siinä se, joka kärsii siitä sairaudesta. Katajanmarjoista voidaan valmistaa öljyä. Ja tämä öljy on vaikuttavin ja voimakkain horkkaa vastaan, jos sitä otetaan joka päivä yhtä paljon kuin yksi drakma (n. 3,7 g) painaa, ja nautitaan ruuan ja juoman yhteydessä. Se on myös hyvää nivuspaiseisiin, joita sillä sivellään. Sama öljy on hyvää niille, jotka kärsivät kaatumataudista. Samoin, jos viiniä keitetään ja siihen lisätään tätä öljyä tai katajanmarjoja ja kuivaa sikuria, sekoitus puhdistaa rintaa ja parantaa yskää."

Koska käärmeiden sanottiin karttavan katajaa, uskottiin siinä olevan voimia myrkkyjä vastaan.

Katinlieko, Lycopodium clavatum

Siemenpölyä on käytetty erilaisten ihottuminen ja heltymien hoidossa.

Kaura, Avena sativa

Kauralientä on käytetty keuhkotaudin lääkkeenä; keitettyjä, kuumia kauroja paiseiden ja veripahkojen hautomiseen.

Keltamatara, Galium verum

Lääkinnässä keltamataran juurta voitiin käyttää Lönnrotin mukaan virmataudin, emätaudin ja sydänriiden parantamisessa. Versoa tiedetään käytetyn myös erilaisten ihottumien hoidossa.

Kansankeskuudessa keltamataraa kutsuttiin myös ruumiinheinäksi, sillä oli ollut tapana kerätä keltamataroita arkkuun ruumisten alle. Lääkinnällisistä käyttötarkoituksista kertovat nimet: emäntäkukka ja sydänriisiheinä.

Ketohanhikki, Potentilla anserina

Ketohanhikki kuuluu kasveihin jolla oli kansanomainen nimi käyttötarkoituksensa mukaan. "Kiroheinää" käytettiin kirojen eli kateellisten aiheuttamien tautien poistamiseen. Kun jotakin kohtaa kävi pakottamaan ja luultiin, että oltiin kiroissa, niin sanottiin "Kuka lie kironneet, pittää käyvä hautomaa kiroheinii kans." Kasvin keitevettä tai siitä puserrettua mehua on käytetty keuhkotaudin ja kivitaudin hoitoon.

Ketohanhikki luetellaan nykyisin ripulitautien hoidossa käytettävien kasvien joukossa. Nykyisen tutkimuksen mukaan kasvissa on limakalvoja supistavia ja kouristuksia laukaisevia aineita.

Keto-orvokki, Viola tricolor

Keto-orvokkia on kiitelty avulliseksi myös muissa pääruvissa ja useissa taudeissa kuten ruusussa, luuvalossa, savipuolissa, kavissa tai pahoissa haavoissa. "On ulostuttava ja veren raitistuttava." Naantalin keskiaikaisessa luostarikirjassa suositeltiin orvokinlehtiä muserrettuna hunajaan hoidoksi hilseilyyn ja päärupeen.

Keto-orvokki on ollut maineikkaimpia rohtoyrttejä 1800-luvun alussa. Teho maitorupeen on tunnettu jo 1770-luvulla. Asiantuntijat olivat jo tuolloin löytäneet kasville monta sopivaa rohtokäyttöä. Keto-orvokkiuutteen tiedettiin auttavan lasten tavallisimmissa ihosairauksissa, jopa äidinmaidon välityksellä. Palmstruchin kuvittama teos luetteli myös seuraavat vaivat, joihin keto-orvokkirohtojen tiedettiin auttaneen: rupi, vaikea yskä, jossa tukehtuminen on ollut lähellä, ihottuma, kapi, kasvannainen, jossa on ollut sinertymiä, ruusu, reumatismi, kihti, akne, tietyt sukupuolitaudit ja kaatumatauti.

Myös Lönnrot kehoitti käyttämään pienten lasten maitorupeen. Ohjeen mukaan keto-orvokkia liotetaan maidossa ja nautitaan teelusikoittain tai tehdään keite tai tee. Keite valmistetaan kourallisesta kuivattuja kasveja, jotka kiehautetaan puolessa tuopillisessa vettä. (Vanhana tilavuusmittana tuoppi vastasi noin 1,3 litraa.) Sitä nautitaan sitten joka päivä. Pienten lasten annostus on pienempi. Keto-orvokin saattoi Lönnrotin mukaan antaa myös myös kuivana hienonettuna tai "rieskassa" keitettynä aamuin illoin siihen asti kun rohtuma on parantunut.

Tavallisesti keto-orvokkia käytettiin veteen tai maitoon keitettynä. Makua saatettiin parantaa fenkolilla tai korianterilla, ainakin ruotsalaiset tunsivat nuo mausteet. Keto-orvokista tehtiin myös uutetta ja pillereitäkin.

Tanskalaiset tutkimukset 1970-luvulla ovat osoittaneet Palmstruchin ja Lönnrotin teosten olleen oikeassa keto-orvokin tehosta erilaisten ihosairauksien hoidossa. Tulosten mukaan keto-orvokki tehoaa ihottumiin, mutta myös finneihin ja suun ja nenän seudun märkärupeen. Pienten lasten maitorupeen keto-orvokkia auttaa. Tällöin sitä käytetään 10%:na uuttena sekä ulkoisesti että sisäisesti, esim. maitoon sekoitettuna. Tehoaineet hyödyttävät myös, jos imettävä äiti juo keto-orvokkiteetä.

Kihokit, Drosera spp.

Mehua käytettiin syyliin ja varpaan känsiin. Kasvista sanotaan olleen apua myös yskään, silmävihoihin ja muihinkin tauteihin.

Kihokki luetaan nykyään keuhkoputken kouristuksia laukaiseviin kasveihin.

Kirvelit

Lönnrotin Flora Fennica tunnisti metsäkirvelin ja saksankirvelin. Metsäkirvelin (Anthriscus sylvestris) lääkinnällisistä ominaisuuksita hän kirjoitti seuraavasti:" "Keitesakoa on hyvällä onnella käytetty vanhain pahatautisten ja riisivikain paranteeksi, erittäinki nälkäpiteen kanssa." ( Lönnrotin ilmaisu tarkoittanee paastoamista.) Saksankirvelin ( Myrrhis odorata) juurella ja ruoholla maustetaan ruokia. Myös ne ovat lievittäviä, rintataudeissa ja tupakan seassa ahdashenkisille hyödyllisiä, totesi Lönnrot.

Kissanminttu, Nepeta cataria

Lönnrotin mukaan kissanminttu oli hyvää hiostuttavaksi ja vatsaa löysääväksi teeksi. Myös"vaimoväen kalvetustaudissa avullinen". Nimensä mukaisesti kissoille kasvin haju on erittäin mieluinen.

Koiruoho, mali, Artemisia absinthium

Lönnrot kutsui kasvia koimarunaksi ja kirjoitti siitä seuraavasta Flora Fennicassa: "Hyvä vatsanparantava ja matoin surmaava lääke. Viinassa liottamalla saadaan siitä kukkaviinaa, jota kiitetään hyväksi väänteitä asettamaan ja kadonnutta syöntihalua korjaamaan kuin myöski horkan, keltataudin, kerpukin ja pöhön lääkkeeksi, mutta kuumetaudeissa, rintakivuissa, pistoksissa ja liikaverevyydessä se ei ole hyvä. Rihmamadolle on marunaviina niin vastaista, että heittää jäytämästä vähäksi ajaksi, jonka tähden sitä on käytetty koetus-aineeksi, jos vaivat tulevat rihmamadoista tahi jostain muusta. Oluen saattaa maruna väkevämmäksi ja paremmin happanemista vasten kestäväksi. Lampaille annetaan marunaa suolan ja katajanmarjain kanssa vesitautia, maksavikoja ja punatautia vastaan."

Koiruohoa käytetään edelleen mahanesteiden ja sapen erityksen lisäämiseen.

Naantalin luostarin keskiaikaisessa yrttikirjassa kirjoitettiin koiruohosta seuraavasti: " Mali, absinthium latinaksi, on luonteeltaan kuuma ja kuiva. Syötäköönpä sitä tai juotakoon, se vahvistaa vatsaa, se on parhainta silloin kun se keitetään sadevedessä ja sitten siivilöidään ja jäähdytetään päivän verran, ennen kuin juodaan. Tällä tavoin se voi olla parannuskeinona useaa pahaa sairautta vastaan, joita monet saavat vatsaansa. Samoin se tällä tavalla karkoittaa sukkulamatoja ja pehmittää ihmisen vatsaa ja hyvää paljoa muuta pahaa vastaan, mitä vatsaan saadaan. Samoin se on hyvä edistämään virtsan kulkua. Jos sitä muserretaan etikkaan ja sillä voidellaan, katoavat ihmisestä kirput, täit ja kärpäset. Samoin jos sitä sekoitetaan sellerin kanssa, se on hyvä keltatautia vastaan, myös jos sitä annetaan keittämättömänä. Samoin se parantaa maksaa, jos sekoitetaan nardusta ja malia. Samoin, jos sekoitetaan malia etikkaan ja sitä juodaan, se on munuaisten parannuskeino. Samoin mali on hyvää puremasta saatua myrkkyä vastaan. Samoin, jos malia pannaan hunajaan, se puhdistaa silmät, jotka sillä voidellaan. Samoin se höyry, mikä nousee malikeitoksesta, parantaa korvat, joissa on mätää tai matoja. Mali on hyvä vereksiin haavoihin, jos sitä muserretaan ja pannaan niihin. Samoin mali on hyvää syyhyyn, jos käytetään siitä keitettyä voidetta.

Koiruohosta oli monenmoiseen voivaan rohdoksi: Yrttikirja totesi että merellä ei okseta, jos se ehkäistään sekoittamalla malikeitettä toiseen juomaan. Sängyn vierellä koiruohokimpun uskottiin antavan hyvän unen. Koiruohoa käytettiin nimensä mukaisesti vaatteissa estämään koin tuhot ja jos musteeseen sekoitettiin malikeitettä, ei rotta syönyt sellaisella musteella kirjoitettua kirjaa.

Koivu, Betula spp.

Nuoret lehdet taidetaan teenä tahi keitinvetenä käyttää keripukkiin, matoihin, leiniin ja kivitautiin. Hikikylpy (kun paneutetaan paljaalla ruumiilla tuoreiten koivinlehtien sisään maata) on usein parantanut leinin. Säilöstys-taudin eli luuvalon särkyä helpotetaan ja usein autetaankin tuoreilla koivunlehdillä, joita sidotaan särkevän jäsenen ympäri. Koivun mahla on hyödyllinen juoda vastanimitetyissä taudeissa, totesi Lönnrot.

Koivun mahlaa on juotu rakkovioissa, luuvalossa, keripukissa ja matolääkkeksi. Samaan tarkoitukseen on käytetty nuorista "pihkaisista" lehdistä keitettyä teetä. Ulkoisesti pihkalehtiä käytettiin kääreeksi ihottumiin, savipuoleen, jäsenkolotukseen ym. Koivunnuppuviinaa on käytetty ruokahalua antavana lääkkeenä ja vatsalääkkeenä. Tervaa on käytetty mm. hammassärkyyn, äkämiin ja savipuoleen.

Tököttiä eli ryssöljyä on keitetty koivun tuohesta. Sillä on hoidettu ruusua: aikuiselle annostus oli 2-6 tippaa teessä munanruskuaisen kera.

Mehu, jota hikoilee happamista koivupuista valkean hohteessa, on hyvä voide luuvalolle. Sukkien sisällä pidetyt tuohianturat helpottavat Lönnrotin mukaan leinissä ja jalkasäryissä.

Koivun lehti on voimakkaasti virtsaneritystä lisäävä.

Krassit, Tropaeolum spp.

Lönnrot totesi: "mehu hyödyllinen keripukissa".

Krassit mainittiin jo Naantalin luostarin yrttikirjassa. Krassia hiennonnettuna hanhenihraan käytettiin voiteena päärupiin ja hilseilyyn.

Kuismat, Hypericum spp.

Lönnrot antoi kuismien (H. quadrangulum eli luhtokuismo ja H. perforatum eli nurmikuismo) käytöstä seuraavia ohjeita. "Kukkaröyhyistä keitettyä vettä nautitaan sisällisiä haavoja parantamaan keuhkotaudissa, verisylyssä, myös matovaivoissa j. m. Avullista rohtoa sitä varten sadaan niistä myös viinissä tahi hyvässä juomassa liottamalla."

Kuisman kansanomaiset nimitykset kertovat moninaisesta lääkekäytöstä:

ajosruoho, kiroruoho ja tsajuheinä. Kuisma oli haavayrttejä.

Veriheinäksi kasvia kutsuttiin, koska keltaisista kukista muserrettuna irtoaa punaiseksi värjäävää hyperisiinia, jolla on moninaisia tunnustettuja lääkinnällisiä vaikutuksia. Tämän takia kasvilla myös uskottiin olevan erityisiä taikavoimia.

Mäkikuismalla on ensisijaisesti limakalvoja supistava vaikutus, siinä olevien parkkiaineiden takia, mutta sitä käytetään myös hermostoperäiseen rauhattomuuteen.

Kultapiisku, Solidago virgaurea

"Lääkevoima vahvistava ja kutistuttava, vesittävä. Siitä laitettua teetä t. keitettä kiitetään hyväksi sisällisiä haavoituksia ja verestyksiä parantamaan." , kirjoitti Lönnrot. Apteekkitavarana kultapiiskua on myyty nimellä Hb. consolidae saracenicae eli virgae aureae. Kansanomaisesti kasvia kutsuttiin mm. naisten kuismaheinäksi, vähäleiniruohoksi ja tarttuneen ruohoksi.

Nykyinen tutkimus on todennut kultapiiskun kiihdyttävän aineen vaihduntaa ja hillitsevän tulehduksia. Sitä käytetään mm. lievissä munuaistulehduksissa.

Kumina, Carum carvi

Kuminaviinaa käytettiin erityisesti vatsanpolttojen hoidossa. Kansan tiedetään myös parannelleen ripulia paistetulla munalla, joka oli vahvasti maustettu kuminalla.

Kuusi, Picea abies

Kuusen pihka on tunnettu haavoja parantavana. Keväisiä kerkkiä käytetään samoin kuin männyn kerkkiä.

Käenkaali, ketunleipä, Oxalis acetosella

Käenkaali on ollut happamuutensa takia tärkeä kasvi kansanlääkinnnässä. Tämän "närösuolaheinän" uskottiin auttavan närästykseen. Erityisen taianomainen vaikutus oli kasvilla jossa olisi ollut normaalin kolmen lehden sijaan neljä lehteä. Tämän löydettyään ja syötyään pääsi närästyksestä koko loppuiäkseen.

Nykyisin käenkaali luetaan oksaalihappojensa takia haitallisten kasvien joukkoon.

Lakka, Rubus chamaemorus

Marjoja on pidetty Lönnrotin aikaan vertapuhdistavana lääkkeenä. Ne ovat auttaneet myös kuumetaudeissa ja punataudissa, keripukissa, keuhkotaudissa.

Lehmus, Tilia spp.

Kukista saatiin tislaten hyvää vettä, jota on pidetty sisäisesti lieventävänä. Niintä on käytetty siteiksi särkyihin, palohaavoihin ja jalanpolttoon.

Puun väliparkkia on käytetty särkyihin, tulehduksiin, palohaavoihin ja kihtiin, mutta myös hätäravinnoksi. Lehmusvettä ja lehmuksen kukista valmistettua teetä on käytetty rohtona lihaskouristuksissa ja kaatumataudissa. Lehmusvesi oli alkoholiin tehtyä uutetta, johon käytettiin lehtiä ja kukkia. Lehmusvettä sekoitettiin yleensä toisiin rohtoihin, siksi sitä nautittiin vain lusikallinen kerrallaan.

Leinikki, Ranunculus spp.

Leiniheinää kerättiin vihdaksi ja saunottiin sillä, kun leini vaivasi.

Niittyleinikkiä tiedetään käytetyn murskattuna iholla nostattamaan rakkuloita, näin parannettiin noidannuolta ja joitakin silmä- tai korvavaivoja. Sitä on käytetty joskus myös syylien parantamisessa. Kerrotaan myös kerjäläisten käyttäneen kasvia muuttamaan ulkonäkönsä sairaaksi. - Rakkulainen iho herätti varmaan sääliä ja tehosti rahankeruuta.

Leinikit ovat kirpeitä ja myrkyllisiä, eikä niitä ole käytetty muuten kuin ulkoisesti.

Leskenlehti, Tussilago farfara

Sekä lehtiä että juuria on jo muinaisista ajoista kiitetty yskässä ja muissa rintataudeissa sekä pitkittyvässä vatsurissa. Sitä kutsuttiin käyttötarkoituksensa mukaisesti "yskäruohoksi". Juurta poltettu tupakan tapaan yskän parantamiseksi.

Leskenlehti oli kauan tunnettu keuhkotautien ja niihin liittyvien kuumeiden hoidossa. Lehdet käytetään teenä tai keiteenä. Sen lehtiä on myös poltettu piipussa sulkuyskää ja hengenahdistusta vastaan.

Leskenlehteä käytetään nykyisin ysköksiä irroittavan aineena nielun ja henkitorven tulehduksissa. Sen sisältämien alkaloidien takia sitä ei kuienkaan suositella itse käytettäväksi.

Liperi, Levisticum officinale

Kansanlääkinnässä liperin eli lipstikkan juurta on käytetty ihmisille katarrilääkkeenä, vesipöhössä ja kuukautisten puuttuessa. Kasvin kaikkia osia on käytetty myös tekemään nautaeläimet kiimaisiksi.

Lutukka, Capsella bursa-pastoris

Käytetty ennen lääkkeenä vilutaudissa ja myös muissa sairauksissa. Lönnrot ei määrittele käyttöä tarkemmin.

Lutukkaa on kansanlääkinnässä käytetty myös verenvuotoihin, virtsapakotuksiin ja ripuliin. Kansanomaisesti sitä on nimitetty myös leiniheinäksi.

Nykytutkimuksen mukaan lutukkalla on kohdun supistuksia lisäävä vaikutus.

Maahumala, Glechoma hederaceae

Lönnrot kirjoitti: "Lääkevoima ulostava, vesityttävä ja ulkovoiteena haavan parantava. Hyvä rintateeksi. Englannissa pannaan juomien sekaan käydessä, jonka siitä luullaan terveelliseksi tulevan, varsinki kivitautia vastaan."

Maarianverijuuri, Agrimonia eupatoria

"Kukat teenä terveellisiä. Paikoin myös juurta käytetty kuumetaudeissa."

Kansanlääkinnässä käytetty myös ripulin hoidossa.

Maitohorsma, Epilobium angustifolium

Kansanomaisessa lääkinnässä maitohorsman lehdillä ja kukilla, mutta myös juurikeitteellä on hoidettu vatsatauteja, "vatsakatarreja" ja mahahaavaa. Keitettä on käytetty myös suun janielun kurlausvetenä. Yleisesti on uskottu maitohorsman lisäävän maidonerittymistä ja sitä on lisätty lehmien rehuihin sekä Suomessa että Ruotsissa.

Malvat, Malva spp.

"Juuri imelä. Lehtiteetä tahi keitettä käytetty kurlausvetenä kurkkukivuissa, myös lavemangeiksi. Sisäisesti nautittu kivi- ja punataudissa.", kirjotti Lönnrot. Malvaa on käytetty myös haavalääkkeenä.

Malvalla on tutkitusti ärsytystä vähentävä vaikutus.

Meirami, Origanum spp.

Lönnrot kirjoitti meiramissa olevan lieventävää ja vahvistavaa lääkevoimaa. Se auttoi hänen mukaansa yskään, kuukautiskipuihin, sisäisesti ja ulkoisina hauteina. Itä-Suomessa se tunnettiin myös tsajuheinän nimellä. Meiramia on nimitetty myös lääkinnällisten käyttötarkoituksiensa mukaisesti sydämenvahvistukseksi ja uniruohoksi.

Naantalin keskiaikaisessa yrttikirjassa sanottiin, että jos meiramia nauttii yhdessä suitsukkeen kanssa, voi "sylkäistä päästään kaiken sairauden ja sama tulee lievittämään sairauden aiheuttamaa kipua."

Nykyään meiramia suositellaan yskään ja kurkkukipuihin.

Mesiangervo, Filipendula ulmaria

Kukat "taudinaineita ulosajavia", käytetään ihottumissa, rohtumissa ja kuumeissa.

Mesiangervoteetä on käytetty rohtona virtsanerityksen lisäämiseen ja siten hoitamaan mm. reumatismia, vilustumisia, liikalihavuutta ja hermosärkyjä sekä erilaisia ihotauteja ja sidekudostulehduksia. Ulkoisesti sitä on käytetty märkivien haavojen hauteena ja voiteisiin sekoitettuna palohaavojen hoidossa.

Mesiangervo on yksi niitä kasveja, joista salisyylihappoa uutettiin ja sillä on kiistattomasti tulehdusta poistava vaikutus.

Hiostettuja lehtiä on käytetty tavalliseksi teeksi.

Mintut, Mentha spp.

Lönnrotin mukaan Jalominttua (Mentha gentillis) ja muitakin minttulajeja käytettiin teenä, oksetustaudeissa, vilustumisessa ja muissa kohtauksissa. Myös lämpimänä kääreenä " vaimoväen rinnoille maito-ummessa, suonivedoissa j.m.

Mustaherukka, Ribes nigrum

Oksat ja nuoret lehdet ovat hyviä tavalliseksi teeksi. Teen sanottiin auttavan myös eräisiin vaivoihin, kuten luuvaloon ja pitkittyneeseen yskään. Marjoja on käytetty vilustumiseen, mutta myös virtsan erityksen lisäämiseen. Mustaherukkahilloa Lönnrot suositteli kurkkuvaivoihin.

Punaherukan puoliraakoja marjoja on käytetty kesakoihin.

Mustikka, myrtillus nigra

"Marjat kuivattuina vähän kovetuttavia, avulliset ulkotaudeissa. Marjamehu vilvoittaa kuumeessa.", kirjoitti Lönnrot.

Kansanlääkinnässä mustikan tehoa on hyödynnetty punataudissa ja ripulissa, sekä lapsille kuumelääkkeenä. Lääkeenä tarjottiin kuivattuja marjoja. Mustikan lehtiteetä tarjottiin rakkovikaiselle ja pitkällisestä keuhkoputkikatarrista kärsiville, mustikkaviiniä taas pidettiin hyvänä paksusuolen katarriin.

Kuivattujen mustikoiden teho ripulitautien hoidossa tunnustetaan myös tänä päivänä. Ne estävät myös suolen infektioita ja vähentävät maha-suoli-kanavan käymisprosesseja. Lisäksi nykyisin tunnetaan mustikalla oleva verensokeria alentava vaikutus.

Mänty, Pinus sylvestris

Verta puhdistavaksi lääkkeeksi Lönnrot suositteli seuraavaa: "Keitevesi sekoitetuista nuorista männyn kerkistä, voikukan juurista ja kypsistä puserretuista katajan marjoista, johon lyödään sekoitettua piparuutin (piparjuuren) mehua ja jotain happoa, on terveellinen ja tehoisa juoma keripukkiin, luuvaloon ja sulku- ja pöhötautiin. Sitä juodaan muutamia laseja päivässä."

Männyn jälsi sopi Lönnrotin mukaan syötäväksi keväällä ja sillä oli matoja ja keripukkia poistava vaikutus.

Kun kuori haavoitetaan puuhun asti, juoksee siitä kesällä pihkamaista nestettä, joka jähmettyy itsestänsä paksuksi terpentiiniksi. Se on ulkonaisesti puhdistava ja haavoja parantava.

Tervavettä käytettiin varjelusaineeksi rokkoja ja muita tarttuvaisia tauteja vastaan. Rohtoa tehtiin seuraavasti: Kortteli tervaa sekoitettiin kannulliseen vettä, sekoitetiin puulastalla yksi tunti ja seisotetaan vuorokausi. Seos kaadettiin toiseen astiaan ja sitä nautittiin muutamia ryyppylasillisia päivässä.

"Pikiä pidetään kauvemmin aikaa laastarina kainalojen välissä kiinteätä yskää ja heikkoa rintaa vasten."

Terva poltetaan männyn pihkaisista kannoista, ja sen hyöty on ollut kauan yleisesti tunnettu.

Niittyhumala, Prunella vulgaris

Lönnrot kutsui kasvi arohumalaksi. Sen sanottiin olevan hyvää haavoille ja teenä se sopi suun huuhtomiseen kurkkukivuissa. Kasvia kutsuttiin myös kuismanpaiseheinäksi. Niittyhumalaa on käytetty myös huuhteena suun sammastaudissa ja kielirakkuloissa.

Terveysteeksi sitä suositeltiin myös Karjalan Koivistolla.

Laajemminkin kansan keskuudessa niittyhumalaa on käytetty mm. kurkkumädän, luuvalon ja kaatumataudin hoidossa. Kasvin muodon mukaan yleisesti pääteltiin sen sopivan hyvin kurkkumädän hoitoon, koska yksittäinen kukka muistutaa nielua. Tämän mukaan kasvi myös nimettiin. Kasvin tieteelllinen nimi Prunella, kuten myös saksankielinen Brunelle ja ranskankielinen Brinelle commune tulevat kurkkumätää tarkoittavasta sanasta.

Nokkonen, Urtica dioica

Puserrettu mehu hyvää keripukkiin, keuhkotautiin, verijuoksuihin ym. annostukseksi suositellaan 1-2 ruokalusikallista päivässä. Samoihin vaivoihin voi käyttää myös keitevettä juurista ja sitä juodaan pari lasillista päivässä. siemenistä saadaan hyvää matolääkettä. Nokkosenpolttamiin auttoi Lönnrotin mukaan päälle sivelty öljy tai kerma.

Rautanokkosen keiteveden sanottiin auttavan lennähtelevään luuvaloon. Luu- ja nivelkipuja haudottiin nokkosilla.

Nokkosteetä on käytetty keuhkotaudin lääkkeenä sekä nokkoskuumeessa, tuhkarokossa sekä virtsataudissa. Vilu-ja vesitaudissa käytettiin nokkosia "heinähauteessa", johon oli kerätty yhdeksää lajia yrttejä. Halvauksen sattuessa ja reumatismissa käytettiin nuoria nokkosia jäsenten piiskaamiseen.

Nokkosen pääasiallinen rohdoskäyttö nykyisin on virtsanerityksen lisääminen. Myös ravintona sillä on yleiskuntoa nostava vaikutus vitamiini- ja rautapitoisuutensa vuoksi.

Naantalin luostarin keskiaikaisessa yrttikirjassa nokkosesta todettiin seuraavaa: "Urtica, nokkonen, on hyvin kuuma, ja se on hyvä keltatautiin, jos sitä muserretaan viiniin ja juodaan. Samoin on nokkosensiemen hunajassa kieriteltynä hyvää kivesvammoihin, ja se parantaa vanhaa yskää, jos sitä juodaan usein, ja poistaa keuhkoista kylmettymisvauriot, ja se on hyvää paisuneeseen vatsaan. Kaikkeen tähän nokkosen siemen hyvää hunajassa tai viinissä kieriteltynä, jos sitä usein juodaan tällä tavoin keitettynä. Sama vaikutus on tuoreella nokkoskeitteellä, jos sitä juodaan lämpimänä. Samoin, jos nokkosenlehdille muserretaan suolaa, se on hyvää paiseisiin ja pahoihin haavoihin ja hyvää hampaille, se on hyvää myös koiranpuremaan. Tämä lääke saa myös rusto- tai luuvamman kasvamaan kiinni, ja se kuivaa pahaa nestettä. Samoin, jos nokkosen juurta muserretaan etikkaan, se on hyvää perna- ja jalkapaiseille. Samoin pannaan nokkosen lehtiä nenään, jos se vuotaa verta. Samoin, jos voidellaan kasvoja verenvuotoa vastaan valmistetulla nokkoskeitteellä, se tyrehtyy. Samoin on nokkosensiemen hunajaan muserrettuna ja iholle siveltynä hyvää kylkiluupaiseisiin, kylkikipuun ja keuhkopaisisiin. Samoin kaali tuoreitten nokkosten kanssa keitettynä pehmittää vatsaa. Samoin, jos nokkoskeitteellä huuhdellaan suuta kauan, se on hyväksi kitakielekkeelle. Samoin voitelu edistää hikoamista."

Nukula, Leonurus cardiaca

Lönnrot kirjoitti nukulan sopivan lääkkeeksi päänkolottajaa ja reväsintä, sekä sydänkipuja vastaan.

Kansanomaisena nimenä sydämenvahvistus kertoo käyttötarkoituksesta. Nukulaa on käytetty kansanlääkinnässä rauhoittavana, hermostollisten ja toiminnallisten sydänvaivojen hoidossa, sekä kuukautisia edistävänä. Nukulan vaikutusmekanismeja ei ole selvitetty, myös sen kemiallisen koostumuksen kuvaukset ovat toistaiseksi puutteellisia.

Paatsama, Rhamnus frangula, Frangula alnus

Kuori on vanhastaan tunnettu ulostusaine. Lönnrot huomautti että maidossa keitettynä kuoresta saa voidetta kapia vastaan.

Nykyisin paatsaman kuorta käytetään kuivattuna kroonisen ummetuksen hoidossa. Sitä saa myydä vain apteekissa. Tuore kuori aiheuttaa voimakasta maha-suoliärsytystä!

Pajut, Salix spp.

Lönnrot kirjoitti: " Kuori on avullinen vilutaudissa." Lääkkeeksi sitä Lönnrotin ohjeen mukaan valmistetaan seuraavasti: Otetaan kuorta 2-3- vuotiaista haaroista ja kuivataan ja jauhetaan. Jauhetta annetaan 1-2 teelusikallista 3-4 tunnin välein. Lääke on laksatiivinen.

Pajun kuorta on käytetty vilustumissairauksissa ja ripulissakin, ulkoisesti sitä on käytetty kääreeksi ruhjevammoihin ja myös käärmeen puremaan.

Pajun kuoressa on samaa salisyylihappoa, josta aspiriinit valmistetaan.

Kuten Lönnrotkin tiesi kertoa, lääkkeksi käytettävä pajun kuori kerätään 2-3-vuotiaista oksista ja kuivataan. Salisyylihappoa käytetään yleisesti kuumesairauksien, reumaattisten vaivojen ja päänsäryn hoitoon.

Pellava, Linum usitatissimum

On ulostuttava: nautitaan neljännysluotia piennettynä tahi 2 luotia teenä, neuvoi Lönnrot.

Pellavansiemeniä on käytetty vatsakatarreissa ja punataudissa. Ulkoisesti sillä on hauteissa hoidettu kaulatautia, pukamia ja veripahkoja. Pellavansiemenöljyä on käytetty sisäisesti tippurin hoitoon ja ulkoisesti voiteeksi palovammoille. Rohtimia on käytetty kääreeksi ruusuun ja mätähaavoille.

Peltokorte, Equisetum arvense

"On jumottava ja vesityttävä. " Pidetty eläimille vaarallisena.

Persilja, Petroselium crisum

Persiljavedellä häivytettiin kesakoita ja maksaläiskiä. Kourallinen silputtua persiljaa pantiin lasipurkkiin ja päälle kaadettiin litra kuumaa vettä. Purkki suljettiin tiiviisti ja vesi oli valmista käytettäväksi parin päivän päästä.

Persiljaa on pidetty hyvänä potenssirohtona.

Pietaryrtti, Tanacetum vulgare

Kukkia, lehtiä ja siemeniä käytettiin lääkkeeksi matoja, kehnoa vatsaa, luuvaloa vasten sisällisesti ja ajetuksia vastaan ulkonaisesti.

Linné kertoi Flora Lapponicassaan 1737 nähneensä Lapin uudisasukasvaimojen keräävän ja kuivattavan pietaryrttiä suuret määrät, mutta hänen oli vaikea selvittää miksi. Lopulta hänelle oli kuitenkin kerrottu, että naiset valmistivat niistä höyryistumakylpyjä synnytyksiä helpottamaan.

Kasvin lääkinnällisestä käytöstä kertoivat nimet kiroraaniheinä, madonsiemenkukka ja puskuruoho.

Pihatähtimö, vesiheinä, Stellaria media

Käytetään ulkoisesti jäähdyttäväksi hauteeksi.

Pihlaja, kotipihlaja, Sorbus aucuparia

Marjat helpottavat kivitaudissa ja vesiummessa. Lönnrot määräsi hoidoksi ko. vaivoihin 10 tai useamman marjan kahdesti päivässä pitemmän ajan.

Piparjuuri, Armoracia rusticana

Piparjuuri eli piparuutti oli Lönnrotin mukaan kaavittuna tuttu ruoka ja ryyti tuoreen lihan ja kalan kanssa. Käytettiin myös juomassa, viinissä tahi maidossa liotettuna lääkkeeksi särkyihin, ruusuun, vesitautiin, keripukkiin ja rintakipuihin.

Juomaan saatettiin lisätä myös katajanmarjasiirappia tai männynkerkkä keitettä. Ulkoisesti ikenenpäällä piparjuuren palan sanottiin auttavan hammaskipuun. Käytettiin myös hauteissa vatsakipujen helpottamiseksi.

Piparjuurta on käytetty kiihottamaan virtsaneritystä, sekä yskän ja keuhkotaudin lääkkeenä. Ulkoisesti sitä on käytetty muhennettuna ampiaisen puremiin ja päänkivistykseen.

Poimulehti, Alchemilla vulgaris

Poimulehteä on ennen käytetty vetotautia ja vatsatautia vasten, totesi Lönnrot.

Kansanomaisista nimistä haavalehti kertoi käyttötarkoituksista haavojen hoidossa. Muuten sillä on hoidettu myös suolikatarreita, ja sitä on kutsuttu myös leiniheinäksi.

Poimulehden tehoa arvostetaan edelleenkin vatsaa kovettavana ripulilääkkeenä.

Porkkana, Daucus carota

Porkkanaraastetta on käytetty palohaavojen kääreissä, hammassäryssä sekä haava- ja huulirupilääkkeissä.

Pujo, Artemisia vulgaris

"Ei varsin niin karvas kuin koiruoho. Hyödyllinen vaimoväen vaikealähtöisiä juoksuja korjaamaan, myös luuvalo-taudeissa sisällisesti annettuna ja ulkonaisesti jalkaveteen pantuna. Juurta kiitetään varsin hyväksi virma- eli lankeavatautia vastaan, jos nautitaan pienennettynä teelusikallinen tahi runsaampi illoin ja aamuin. Monet liottavat sen sitä varten oluessa."

Lönnrot kirjoitti myös pujon käytösta taulaamiseessa, joka oli vanha kiinalaisen lääketieteen hoitokeino. Pujon lehtivilla-vanukkeista tehtiin pieniä palleroita, joita sitten sytytetiin kytemään iholle. Näin aiheutetuilla rakkuloilla saatiin aikaan "sijaiskipu", joka vaimensi tai paransi sisäisiä kipuja.

1600-luvun ruotsalaisessa yrttikirjassa kehoitettiin käyttämään pujoa vaelluksesta väsyneiden jalkojen jalkakylvyissä.

Puolukka, Vaccinium vitis-idaea

"Marjat ovat janonsammuttavia, vilvoittavia. Käyt. paljon kuumetaudeissa." kirjoitti Lönnrot. Kansanlääkinnässä on lisäksi puolukanlehtiteetä käytetty virtataudin ja ripulin hoidossa, sekä reumatismissa.

Lönnrotin mukaan Piharatamo (Plantago major) on monikäyttöinen lääkekasvi: "Lehdet oivallisia haavan paranteeksi ulkonaisesti, sisällisesti keitteenä verenjuoksuihin, ulko- ja punataudin asettamiseksi, kurkkuhuuhteeksi, siemenet vatsan vahvistukseksi, juuri hammastaudin lääkkeeksi." Piharatamon nimityksistä ainakin laastarheinä paljastaa jotain kansanomaisesta rohtokäytöstä.

Nurmiratamon juurikeitettä Lönnrot suositteli keväthorkkiin ja muihinkin kuumetauteihin. Piennarratamon siemenistä puolestaan saatiin hyvää jälää, josta sekoitettiin silmärohtoja ja jota käytettiin vatsureissa, kusetinsioissa ja kurkkuhuuhteluissa. Monipuolinen lääkekasvi siis.

Heinäratamoa kytetään nykyisin yskänlääkkeissä, -teessä ja pastilleissa hoitamaan ylähengitystien katarreja.

Myös uudenaikainen tutkimus on tunnustanut ratamon lääkinnälliset ominaisuudet. Samoja aineita mitä kasvi sisältää, nykylääketiede käyttää haavoja parantaviin lääkkeisiin. Toisaalta piharatamon käyttö haavojen hoidossa näyttää vaikuttaneen jäykkäkouristuksen yleisyyteen. Ratamothan kasvoivat ennen kaikkea pihamailla ja tien vierustoilla. Ne saattoivat hyvin olla hevosenlannan likaamia, ja siten sisältää jäykkäkouristusbakteereja.

Rohtoemäkki, Fumaria officinalis

"Sangen katkera. Kiit. oivalliseksi perna- ja pöhötaudissa, keripukissa ja vatsanhuonoudessa. Käytetään osittain sokurin kanssa keittettynä, osittain teenä." Lönnrotin ohjeen mukaan tuoretta puserrettua mehua annetaan 1-2 lusikallista sekoitettuna maidon heraan. Sopii lääkkeeksi kuumetaudeissa, keltataudissa, maksataudissa ja moninaisissa ihovaivoissa.

Emäkistä valmistettua teetä on käytetty vahvistavana lääkkeenä vatsataudissa ja yskässä, siitä myös kansanomainen nimitys köhäheinä. Muita kansanomaisia nimiä, jotka kielivät rohtokäytöstä olivat mm. ematus, emäruoho, hökäheinä, reväsin-, ruusu-, ja sydänriisiheinä.

Peltoemäkistä tehtyä mehua annettiin ummetuslääkkeksi, mutta myös vatsaa vahvistavaksi lääkkeeksi ja alakuloon, kalpeuteen sekä keripukkiin. Ulkoisesti sitä käytettiin haavoihin ja erilaisiin ihottumiin.

Rohtomesikkä, Melilotus officinalis

Lönnrot kutsui kasvia myös osmanmesikäksi. Kasvin varsi ja kukat olivat hänen mukaansa lievittäviä ja pehmittäviä. Kasvia käytettiin käärehauteiksi ja laastareiksi.

Rohtoraunioyrtti, Symphytum officinale

Lönnrot kutsui karjanyrtiksi. Kasvia on kiitelty hyväksi vatsataudin, verisylyn ja rakkovikojen parantamisessa, sekä ihmisten että eläinten hoidossa. Sen apteekki-nimenä on ollut con solide major. Rohtoraunioyrtti tunnettiin myös mustajuuren nimellä, mutta sitä ei pidä sekoittaa mustajuuri nimiseen kasviin.

Kansanlääkinnässä kasvia käytettiin mahakatarrin hoitoon. Juurta liotettiin ensin 12 tuntia ja keitettiin sitten kaksi tuntia. 40 gramman juureen tarvittiin litra vettä.

Jotain rohtokäytöstä kertonee nimi räkäheinä. Ulkoisesti rohtoraunioyrttiä on käytetty haavasiteissä ja luunmurtumien hauteissa.

Ruiskukka, Centaurea cyanus

Kansanlääkinnässä käytetty keitettynä vesitautiin ja virtsavaivoihin. Sitä on mielellään sekoitettu rohtoa nokkosen siementen kanssa silmätulehduksiin.

Ruttojuuri, Petasites hybridus

"Juurta käytetty muinoin luuvaloa, virmaa, mätähaavoja, ja itseä ruttoaki vastaan." Sillä on vahvistava voima.

Ruttojuuri on tullut Pohjolaan luostarien munkkien mukana. Sitä pidettiin keskiaikana haavoja parantavana, mutta ennen kaikkea ruttolääkkeenä. Ruttolääkkeeksi se oli sopiva Similia similibus-periaatteen mukaisesti. Ruttojuuren juuren sanottiin haisevan samalta kuin ruttoon sairastuneiden paiseet niiden muuttuessa märkiviksi.

Ruttojuurta käytettiin ruttolääkkeenä joko kuorittuna tai keitteenä sisäisesti tai ruttojuurietikkana. Etikkaan kastettu liina kiedottiin suun ja nenän ympärille ulosmentäessä ruttotaudin raivotessa paikkakunnalla.

Ruusu, Rosa spp.

Hedelmästä valmistetaan lientä jäähdyttäväksi ja janonsammuttavaksi juomaksi kuumetaudeissa. Lönnrot huomautti kyllä kasvin käyvän myös tavalliseen ruuanlaittoon.

Rätvänä, Potentilla erecta

Lönnrot kirjoittaa:"Juuri turvottava; nautitaan punataudissa, vatsurissa". Hoito sopi niin ihmisille kuin eläimille. Rätvänän juurta pureskelemalla saatiin punaista väriä. Kasvilla on voimakkaasti limakalvoja supistava vaikutus ja saattaa aiheuttaa ärsytystä.

Rätvänä oli vanhan kansan haavayrttejä. Rätvänäviinaa pidettiin pätevänä lääkkeenä vatsanpoltoissa, punataudissa, keuhkotaudissa, verensekaisessa virtsassa. Juurta annettiin hienonnettuna eläimille vastaavissa vaivoissa. Ulkoisesti sitä on käytetty suu- ja kurlausvesissä.

Siankärsämö, Achillea millefolium

Lönnrot oli nimennyt kasvin pyörtänekärsämöksi. Muuten hän kirjoitti siitä seuraavasti: " Haju ryytisekainen väkevä, maku karvas, kutistava. Oluehen käydessä pantuna lisää sen voimaa. Lääkkeeksi käytetään kukkia joko teenä, keitesakona, tahi kukkaviinana asettamaan veren tai muita juoksuja, puhkuja, ähkyjä, reväsimiä, synnytystuskia, leinivikoja, lökätautia ja muita.

Lehdet tuoreeltaan muserrettuna ovat hyviä haavoja parantamaan. Kukkaviinasta kehnovatsaisuus ja punatautikin usein on parantunut. Pesuvedessä ja hauteinakin ovat kukat hyvin vaikuttavaisia. Rupisia eläimiä pestään tämän kasvin väkevällä keiteliemellä."

Siankärsämön yli 60 kansanomaisesta nimestä ainakin seuraavat viittaavat rohtokäyttöön: aivastusruoho, kirokukka ja lavantautiheinä. Myös "pellonvanhanen" ja sen erimuunnokset kielii mahdollisesta lääkekäytöstä. Kansanomaisessa ajattelussahan lajin vanhin oli aina voimakkaampi lääkkeeksi.

Ranskassa siankärsämöä on kutsuttu timpurin yrtiksi, koska se riskialttiissa työssä ammattimiehet pitivät sitä aina käsillä vahingon varalta. Siankärsämön haavojen parannusvoimasta kerrotaan hurjia tarinoita mm. Norjassa. Mies oli vahigossa leikannut sormensa irti. Hän kietoi sormensa siankärsämön lehtiä ja siankärsämöviinassa kostutetun rievun ja sormi parani nopeasti. Tämä vaikutus tunnettiin Suomessakin. "Kun jollain teräkalulla tehtiin haava, niin kasvin lehtiä rutistettiin rievun sisässä niin, että nestettä pursusi ulos. Sitä pantiin haavaan."

Siankärsämöllä on tutkitusti antibakteerisia vaikutuksia. Siankärsämö vaikuttaa maha-suoli-haima-alueen kouristuksien laukaisijana. Se lisää myös ruokahalua. Siankärsämön immunostimulanttisia vaikutusta käytetään hyväksi ihon ja limakalvojen tulehdusten sekä haavojen hoidossa.

Sianpuolukka, Arctostaphylos uva-ursi

Sianpuolukan lehdet hienonnettuna tai väkevänä teenä muutaman kerran päivässä auttavat "kivitaudissa ja myös vesittiminä sisällisissä haavoittumissa." Lönnrot mainitsi, että lehdet ovat kovetuttavia, vaan eivät ärryttäviä, nautitaan pitemmän aikaa.

Sianpuolukka nimetään nykyisin tehokkaaksi hoidoksi lievissä virtsateiden tulehduksissa. Pitkällisessä käytössä se voi kuitenkin aiheuttaa vatsakipuja ja pahoinvointia.

Sikuri, Cichorium intybus

Sikurista valmistetun keiteen uskottiin auttavan silmävaivoihin, huonoon näköön. Se oli myös puhdistava ja haavoja hoitava. Sitä käytettiin mm. virtsan eritystä kiihdyttävänä, mahakatarriin, sappikiviin ja peräpukamalääkkeeksi. Sikurin juurta on käytetty kahvin korvikkeena jo 1700-luvun lopussa.

Silmäruoho, Euphrasia officinalis

Silmäruohosta puserrettua mehua on käytetty ennen moninaisten silmävaivojen hoidossa. Silmäruohon valkeiden kukkien punaiset tai sinipunaiset suonet muistuttavat verestäviä silmiä. Kansanomaisista nimistä hammasheinä, riisi-, nori- ja vaivaisten kukka viittaavat lääkekäytön mahdollisuuksiin. Sitä on nautittu sisällisesti viinissä liotettuna lääkeviinana tai teenä keltatautiin.

Nykyisinkin silmäruohoa käytetään sarveiskalvo- ja silmätulehdusten hoidossa sekä kurkunpää- ja limakalvotulehduksiin.

Sinappikasvit, Sinapis alba, tai Brassica nigra

Sinappi on vanha mauste- ja rohtoyrtti. Sen siemeniä on käytetty sisäisesti päänsärkyyn, maha- ja suolikatarriin ym. sekä ulkoisesti kääreenä päänsärkyyn. Mustan sinapin siemeniä on lisäksi käytetty taikinana tai viinalietteenä ihoa ärsyttäväksi aineeksi, jolla parannettiin monia vaivoja. Lisäksi sinappijauhoa käytettiin päärupien hoitoon.

Naantalin luostarin keskiaikainen yrttikirja tiesi kertoa sinapista seuraavaa: "Sinappi on kuuma ja kuiva ja sen siemenet ovat vielä kuumemmat. Sinappi vahvistaa ihmisen ymmärrystä, vetelöittää vatsan ja särkee sisuskiviä ja puhdistaa virtsaa. Samoin jos sinappia rouhitaan pieneen määrään vettä ja pestään suulaki, pää selkeää aivastamalla. Samoin, jos sinappia syödään, se vahvistaa vatsaa ja karkoittaa sairauden. Samoin sinappi etikkaan rouhittuna parantaa kyykäärmeen puremasta. Samoin sinappi vahvistaa ihmisen muistia ja tekee ihmisen viisaaksi ja on hyvää silmille ja päälle ja keuhkoille ja vatsalle ja yskään ja reisi- ja rakkokipuun sekä perna- ja munuaispaiseisiin ja vanhaa vatsatautia vastaan. Näin on myöskin, jos rusennetaan sinapin siemeniä ja valkean vehnäleivän sisustaa, siten että kaksi osaa on sinappia ja kolmas osa leipää, lisäksi kuivattuja viikunoita, hunajaa ja etikkaa, ja mitä enemmän viikunoita ja hunajaa on ja mitä vähemmän leivän sisusta, sitä parempaa se on. Tätä on usein kokeiltu, kuitenkaan ei sitä ole käytetty kaikenlaatuista sairautta vastaan. Samoin jos pannaan sinapin siemeniä tai juuria mehuun, niin että se saa siitä voimaa tai makua, on se juoma hyvin terveellistä ihmisen kurkulle ja vatsalle ja silmille ja monenlaiselle pääkivulle. Samoin tehdään sinapinsiemenistä öljyä, joka on hyvää lanne ja kylkisärkyyn. Samoin hennoista sinapinversoista tehdyn keitteen sanotaan olevan hyvää hammassärkyyn. Samoin sinapinsiementen syönti pehmentää ja selvittää ääntä." Lisäksi sinapin uskottiin vaikuttavan savuna kaatumatautiin, spitaaliin, kouristuksiin ja sen ylipäätään uskottiin virkistävän ja puhdistavan ihmisiä. Sinapinsiemenistä ja viikunasta voitiin valmistaa haude, joka kaljuksi ajellulla päällä auttoi huimaukseen. Sinapinsiementen syönti helpotti vilutautikohtauksia. Sinapinsiemen-hunajaseosten säilyvyyttä voitiin kirjan ohjeiden mukaan parantaan lisäämällä mukaan anista ja kanelia.

Luostarin yrttikirja tarkoitti sinappikasvilla kaiketi Sinapis nigra-kasvia, Suomessa on satunnaisesti viljelty keltasinappia eli Sinapis albaa.

Sipulit, Allium spp.

Märkiville haavoille saatettiin laittaa lämmin sipulihaude. Hämeessä korvasärkyä hoidettiin sipuli- ja juhannuskukkahauteilla.

Keltasipulia on nautittu maidossa keitettynä yskään ja vilustumisvaivoihin, raakana vesitautiin ja matolääkkeeksi. Ulkoisesti sitä on käytetty savipuoleen ja palohaavoihin, mutta sitä on myös muserrettu tulehtuneisiin haavoihin.

Valkosipulissa on uskottu olevan voimaa käärmeenpureman parantamiseen. sen mehua on käytetty myös ulkoisesti riisin voiteena.

Ruohosipuli, Allium schoenoprasum

Yleisesti tunnettu ruoka-ryyti. Lääkkeenä nautittu hiuttava, vesityttävä ja pahkuttava. Hyödyllinen hengen-ahdossa, yskässä, leinissä, keripukissa, horkassa. Iholääkkeenä nostaa rakkoja, jouduttaa paiseita ja ajettumia. Mehua käytetään savipuolen voiteeksi.

Suolaheinä, Rumex asetosa

Suolaheinää on käytetty keltataudin ja ummetuksen lääkkeenä.

Lönnrot suositteli suolaheinää ja sen juurta keripukin hoitoon. Siitä puristettua mehua neuvottiin laimentamaan viinillä ja käyttämään hampaitten pesuun, jos olivat keripukissa syöpyneet. Siemeniä nautittiin punataudin hoidoksi.

Sudenmarja, Paris quadrifolia

"Tuoreena ulostaa ja sama voima on sillä kuivana ja pienennettynä, kun jotain lämmintä sen päälle juodaan. On käytetty vävähtelemisiä ja hinkua vastaan. Marjoja on murskattuna käytetty hyväksi lääkkeeksi ja marjamehua pyyhkäisty silmiin vuorossa." , kirjoitti Lönnrot.

Pieninä määrinä sudenmarjaa on käytetty kaikenlaisiin pikkuvaivoihin.

Sudenmarjan myrkkyvaikutus ilmenee pääasiassa limakalvojen tulehduksena.

Suopursu, Ledum palustre

Humalan puuttuessa suopursua on käytetty sen tilalta oluen maustamisessa.

Suopursua on voimakkaan tuoksunsa takia käytetty monella tavalla syöpäläisten häätämisessä. Sitä levitettiin latoihin sadon joukkoon, jolloin se piti hiiret loitolla. Siitä sidottiin vihtoja, joita käytettiin kylpemisessä ja vuodevaatteiden sisään pedattiin suopursua, niin että syöpäläiset pysyivät poissa vuoteista. Myös huonekaluja voitiin pestä tässä tarkoituksessa suopursuvedellä. Suopursusta valmistettiin myös oljyä, joka ei tuoksunut yhtä voimakkaasti, mutta sen sanottiin silti yhtälailla tehoavan tuhohyönteisten häätämisessä.

Suopursulla voitiin häiritä myös pitojen kutsumattomia ihmisvieraita. Silloin sitä levitettiin pöydän alle ja sen voimakas tuoksu vei ei-toivottujen vieraiden ruokahalun.

Lehti- ja kukkakeitettä on käytetty sisäisesti punataudissa, kurkkuvaivoissa, hinkuyskässä, ripulissa ja vilutaudissa, sekä abortivumina. Suopursukylpyjä käytettiin vilustumishoidoissa, sekä parantamaan riisiä, jalkapöhöä ja luuvaloa. Lehdistä keitettyä lientä on monin paikoin käytetty sekä ulkoisesti, että sisäisesti vaikeissa ihottumissa.

Keskiajalla suopursusta valmistettiin myös lemmenjuomaa, jonka vaikutukset ovat nykyajan tutkimukset vahvistaneet.

Tammi, Quercus robur

Lönnrot kirjoitti tammen rohtokäytöstä: "Kuori ja lehdet kovin jumottavaa laatua. Kuori, pienennettynä ja punaviinassa liotettuna, käytettään revähtymiseen ja peräpukamiin ulkovoiteena. Tammenlehtiä sekoitetaan kurlutusveteen kielen rampaudessa. Myös keitevettä käyt. sisällisissä verenjuoksuissa, vilu-, ulko- ja punataudeissa sinältään tai saunakukkain seassa." Ulkoisesti sillä on voideltu mm. syyliä ja palohaavoja.

Tammenkuoren teho tunnustetaan ripuli- ja suolistolääkkeenä, sitä käytetään edelleenkin erityisesti eläinlääkinnässä.

Ukontulikukka, Verbascum thapsus

Kukat yskä- ja rintateeksi. Kukat ja lehdet keiteenä vatsa- ja ulkotaudin paranteeksi. Myös ulkoisesti lievittäviksi hauteiksi ajoksille ja keitteenä kurkun huuhteeksi ja lavemangeiksi.

Kansanomaisesti kasvi tunnettiin myös hökä- tai köhäheinänä sekä yskäheinänä. Astmalääkkeenä tiedetään kukkia käytetyn tupakan tavoin poltettaen ja ulkonaisesti kurlausvetenä sekä ajosten hauteena.

Vadelma, Rubus idaeus

Vadelmasiirappia saadaan marjamehusta ja samasta verrasta sokuria, kirjoitti Lönnrot. Se oli hyvää ja terveellistä sekoittaa kuumetaudin juomiin. Myös vadelman lehdistä keitetty tee sopi erityisen hyvin vilustusoireiden hoitoon.

Marjoista saatiin hyvää viiniä ja niillä sopi myös maustaa paloviinaa, olutta tai etikkaa.

Valkopeippi, Lamium album

Muinaisaikana lääkkeenä valkovuodoissa, yskässä ja rauhasvikoja hoidettaessa. Lehtiä ja kukkia on käytetty teenä kuukautishäiriöissä ja umpitaudissa.

Virmajuuri, Valeriana officinalis

Juurta käytettiin lääkkeeksi virmaa, matoja, päänkivistystä, lavantautia, vaimollisten tukkelusta vasten keitteenä, keitesakoina tai jauhoina. Kasvi tunnettiin myös "hammasjuurena", "ruttojuurena" ja "äkkiheinänä".

Palmstruchin Svensk Botanik teoksessa 1800-luvun alussa suositeltiin virmajuurta kaikenlaisiin mielensairauksiin, hysteriaan, mielenheikkouteen, mutta myös vatsatauteihin. Siinä todettiin myös, että kissat pitävät kasvista, mutta ihmisille voi aiheuttaa päänsärkyä ja huimausta.

Myös nykyisin lääkinnällinen vaikutus tunnustetaan. Rohtovirmajuurta käytetään rauhattomuuteen, hätä- ja jännitystiloihin, nukahtamisvaikeuksiin sekä parantamaan keskittymiskykyä.

Voikukka, Taraxacum officinale

Voikukan käyttö lääkinnässä Lönnrotin mukaan: "Juurta varhain keväällä otettuna käytetään vesittävänä, veren puhdistavana ja vatsan pehmittävänä lääkkeenä vesi-, kelta- ja perätaudeissa, vatsan turvotuksessa, sairasmielisyydessä ja muussa. Sitä varten niistä joko tuoreeltaan puseretaan mehua, taikka keitetään väkevää lientä kuivatuista. Mehua on myös silmä-jään voiteeksi kiitetty."

Koko kasvissa ja erityisesti juuressa oleva maitaisneste on tunnettu nestettä poistavista vaikutuksista. Svensk Botanik suositteli keväällä puristettua mehua, jota voitiin keittä sinältään tai maidon kanssa. Seosta nautittiin 1½ unssia kolmasti päivässä keltatautiin, vesitautiin ja jopa alakuloon sekä pahoihin ihottumiin.

Väinönputki, archangelica

"Siemenet ja juuri vieläki tehoisampia kuin karhunputken vatsanhuonoudessa, ähky-, emä-, kolotus-, yskä-, ja kuumetaudeissa." Lönnrot tiesi myös kertoa, että kuorituita varsia syövät lappalaiset haluisasti.

Väinönputki oli universaalilääke, joka auttoi vaivaan jos toiseenkin. Väinönputken tieteelliseen nimeen liittyi uskomus sen parantavista vaikutuksista. Angelica-nimi tuli tarinoiden mukaan siitä, että arkkienkelit olivat lahjoitaneet kasvin ihmisille ruttoa vastaan. Euroopassa sen käyttö yleistyikin 1400-luvulla, jolloin sitä käytettiin ruttoa ja muita kulkutauteja vastaan. Väinönputkea käytettiin hermostuneisuuteen, virtsanerityksen lisäämiseen, kihdin ja reuman hoitoon. C-vitamiinin lähteenä kasvi oli tärkeä ja niinpä sen yhteys keripukin ehkäisyyn oli oivallettu jo varsin varhain. Väinönputken juurta on käytetty myös vilustumiseen, vatsavaivoihin ja kuukautisia edistävänä rohtona.

Väinönputkea tiedetään käytetyn myös tupakasta vierotautumiseen: teelusikallinen kuivattua juurijauhetta pantiin poskeen mälliksi. Siihen tarkoitukseen sitä lähetettiin Amerikkaan muuttaneille siirtolaisillekin.

"Puun löyly, vetosen lämmin, hiki vanhan Wäinämöisen"

Sanottiin, että vesi on vanhin voitehista ja sauna on köyhän apteekki. Sauna lämmitettiin yleensä pari kertaa viikossa, mutta kesällä sauna lämpesi jokisena arki-iltana. Sauna kuului suurten juhlien aattoihin ja kaikkiin elämän taitekohtiin. Kun tärkeä työ saatiin päätökseen, niin silloinkin saunottiin. Saunan löylyssä verryteltiin ankaran työn kipeyttämät lihakset. Vettä ei tarvittu paljoakaan. Vihtomalla eli vastomalla lika irtosi ja lähti kylmällä vedellä valelemalla tai talvella lumihangessa pyöriskelemällä.

Tärkein parannuslaitos vanhan ajan ihmisillä oli sauna. Se on jo ammoisista ajoista asti ollut suomalaisen tietäjän sairashuone ja parannuspaikka. Sinne hän vei potilaansa, siellä häntä hautoi, pesi ja valeli ja loitsulukuja sanellen kylvetteli, ja sieltä sitten tervehtyneenä, lämmintä löylynhenkeä uhkuvana hoidokkinsa pirttiin saatteli, kuten Samuli Paulaharju tapahtumaa kuvaili. Siellä pestiin ja kylvetettiin kaikki vaikeimmatkin taudit. Siellä suoritettiin myös hieromiset ja kuppaamiset. Saunan voiman uskottiin parantavan jopa kaatumataudin ja hermosairaudet.

Taivalkoskella sanottiin "Saunassa ihminen hautuu. Kun ihminen tuntee että on oikein suonet kiinteällä ja sivut kipeät, niin se on tarpeellista, se on sauna sen lääkitystä."

Sauna on ollut myös pyhä paikka, kipujen parannuspaikka ja arkisten likojen puhdistuspaikka. Saunaa ei saanut pahoin ja pilkaten kohdella. Saunassa ei ollut lupa kiroilla eikä puhua pahoja eikä muutenkaan pahaa elämää pitää. Oma vaarini tapasi sanoa, että saunassa on oltava kuin kirkossa. Saunanlöylyjä ei myöskään pitänyt yömyöhaisellä ottaa: saunanhaltijalle oli sallitava hänen yörauhansa. Jos jostain syystä yöpyi vieraassa saunassa oli hyvä kysyä haltijaltata lupa. Silloin sai nukkua rauhassa.

Löylyt antoivat saunan lämmölle erityisen merkityksen. Löylypilvillä oli arkiseen turtuneeseen mieleen ihmeellinen, virkistävä, tunnelmia virittävä teho. Siinä luonnonihmisen käsityksen mukaan saattoi päästä yhteyksiin henkimaailman kanssa. Jos löylyt olivat huonot, saattoi saunamaahinen tarttua ihmiseen tautina. "Löylynlyömä" osoittaa enemmittä selityksittä, mitä tuollainen epäsuopea saunanhenki saattoi matkaan saattaa.

Hyvää löylyä voitiin kutsua metiseksi, niinkuin Kalevalassakin tehtiin. Mesi oli lääke kuten löylykin. Sima tai olut juomat löylyvetenä olivat uhreja saunanmaahiselle. Heittäessään olutta kiukaalle jouluyönä Jukolan Juhani saattoi noudattaa vuossataista tapaa.

Vihta tai vasta kuului myös parantajan hoitovälineisiin. Uudenkuun aikaan vihdottiin kiukaalla haudotulla vihdalla pois ihottumia, välillä hyvällä välillä huonommalla menestyksesllä. Vihta oli sidottu kolmen tien risteyksessä kasvaneesta koivun oksista. Koivun lisäksi vihdan aineina voitiin käyttää pihlajan tai pajun oksia. Näistä kolmesta sidotulla vihdalla kylvetettiin vanhoiksi piioiksi jääneitä tyttöjä; heitä pahasilmä oli katsonut lapsena ja taika voitiin poistaa saunomalla ja loitsuilla.

Koivuvihta edistää terveyttä ja hyvää oloa. Vanhan parantajan ohjeita sopii koettaa, näin syntyy lempeä vihtomiskokemus:

"Saunavihta tehdään rauduskoivusta ja sen on oltava lyhyt ja tuuhea, ei mikään ruoska. Sitä ei saa laittaa kiukaan päälle eikä heittää vettä päälle, kuten yleensä tehdään. Vesi on heitettävä kiukaalle ja vihtaa haudotaan kiukaasta nousevassa höyryssä. Samalla hengitetään höyryä ja vihdan tuoksua. Vihtaa haudotaan vain sen verran, ettei se tunnu terävältä iholla; sillä ei tarvitse piiskata itseään. Vihdalla hivutellaan kevyesti ihoa ja jos välttämättä haluaa sillä itseään lyödä se tapahtuu ripsuttelemalla. Kun vihtaa on kerran näin käytetty, se heitetään pois, koska se on menettänyt terveyttä edistävät ominaisuutensa."

Uskottiin että vihtomisen suunnalla oli merkitystä: Hämeenkyrössä sanottiin "Saunassa tulee vihtoa aina ensin selkä ja sitten aina alas jalkoihin päin. Näin poistuu kylmyys ja kipu ruumiista. Jos vihtoo päinvastoin, menee kylmyys ja kipu ruumiiseen."

Vanha hoitotapa oli yrteistä tehty vihta, joilla kylvettiin saunassa. Myös hauteita käytettiin niin ulkoisiin kuin sisäisiinkin vaivoihin. Saunassa saatettiin sairaan koko ruumis kääriä koivinlehti- tai yrttihauteisiin. Hautominen helpotti ainakin reumatismia ja kipeitä pakottavia lihaksia. Saunassa myös kylvetettiin. Muurahaispesäkylpyä on käytetty kihtiin ja jalkapöhoon. Kylvyn valmistaminen tapahtui seuraavasti: Pesä keitettiin ja potilas meni mahdollismman kuumaan veteen ja viipyi siellä niin kauan kun vesi jäähtyi. Muurahaishappo vaikutti parantavasti.

Löylyn vaikutusta voi venäläiseen tapaan edistää kasvihaudevesillä, jota heitetään kiukaalle. Hauteeksi voidaan käyttää vadelman, lehkenlehden, imikän tai mustaherukan lehtiä. Myös kuisman, horsman, rusokin, ajuruohon ja meiramin kukat ja lehdet sopivat haudeveteen laitettavaksi. Ruohot haudutettaan vedessä puolisen tuntia ja haude siivilöidään hyvin. 30-40g yrttejä riittää viiteen litraan vettä. Tapaa voi kokeilla, vaikkei uskoisikaan höyryjen auttavan keuhko- hengitystie- ja kurkkutulehdusten ehkäisyyn ja parantamiseen. Erityisen hyväntuoksuisen löylyn saa mustaherukan lehdistä ja siankärsämöstä haudutetusta vedestä. Ulla Lehtonen suosittelee myös mäkimeiramin kukkivan oksan, hurtanmintun ja mustaherukan yhdistelmää kokeilemisen arvoiseksi.

Kuppaus on Suomessa hieronnan ohella elinvoimaisimpia kansanparannuksen hoitokeinoja. Kuppaus ja saunominen liittyvät kiinteästi toisiinsa, niinpä sitä voi pitää myös erityisen suomalaisena hoitokeinona. Muuallakin maailmassa harrastetaan kuppausta, yleensä se kuitenkin on kuivakuppausta.

Kun elinvoiman ajateltiin olevan veressä, tuntu luonnolliselta että myös heikkoudet ja erilaiset sairaudet asuivat veressä. Kuppausta ja suoneniskentää käytettiinkin juuri pahan ja sairaan veren poistamiseen.

Kuppaus on tunnettu jo antiikin kansojen keskuudessa. Se kuului pitkään koululääketieteen parannuskeinoihin. Englannissa kuppaus oli keskiajalla eräs lääkäreiden erikoisala. Ruotsi-Suomessa tehtiin 1500-luvulla lääketieteellinen väitöskirja kuppauksesta.

Kuppaminen hoitokeinona ei lakannut vaikka englantilainen William Harvey keksi verenkierron ja todisti, ettei veri liikkunut ihmisessä edestakaisin epämääräisenä massana, eikä kuppaamisella tai suoneniskennällä voinut siirtää verta paikasta toiseen.

Kuppausta suositeltiin mm. pään särkyyn, korva- ja hammassärkyyn, finneihin, verenpainetautiin, niska- ja hartiakipuihin sekä erilaisiin selkävaivoihin. Tulehduksiin hengityselinsairauksiin ja sisäisiin vaivoihin kuppausta ei käytetty. Sen sijaan kuppauksen hoitokohteena olivat usein reumaattiset- ja hermosäryt. Näihin samoihin vaivoihin haetaan edelleen apua kupparin luota.

Kuppaamista pidettiin eräänlaisena ennalta ehkäisevänä hoitona ja siksi monet antoivat kupata itseään kaiken varalta parikin kertaa vuodessa.

Akupunktuurilla ja kuppauksella on samankaltaisia piirteitä. Kuppauksessa käytettävät hoitokohdat ovat samoja. Kiinassa on käyetty ns. kuivakuppausta akupunktiohoitojen rinnalla täydentävänä. Kun verta poistetaan, ihmisen luuydin aktivoituu tuottamaan verisoluja ja samalla aineenvaihdunta vilkastuu ja elpyy. Myös verenkierron uskotaan vilkastuvan. Se piristää ihmistä. Tapahtumaa voisi verrata puiden karsimiseen, mikä virkistää vanhankin puun.

Kuppaukseen tehoon vaikuttaa myös tapahtuman rentouttava vaikutus. Lämmin sauna parantaa oloa ja usein terapeuttinen jutustelu kupparin kanssa on osa hoitosuhdetta. Näitä parantavia ja eheyttäviä elementtejä ei voi väheksyä.

Suomessa kuppaus on ollut suoneniskentää suositumpi hoitomuoto, ehkäpä siksi että kuppaaminen on aina liittynyt saunomiseen. Kuppaamisen, suoneniskennän ja iilimatojen ohella Suomessa käytettiin kassaamista eli rassaamista. Siinä pohkeisiin iskettiin haavakoneella tai partaveitsellä pieniä haavoja. Vuotava veri kaavittiin pois puulastalla, mitään kuppaussarvia ei käytetty. Kassaamalla hoidettiin särkeviä, puutuvia, turvonneita jalkoja. Se oli ainoastaan Suomessa tunnettu hoitomuoto.

Kupparin tärkeimmät työvälineet ovat kuppaussarvet tai kupit sekä veitsi tai "kuppuukirves".

Suomessa kuppaussarvet on tavallisesti valmistettu lehmän tai sonnin sarvista. Ne katkaistiin noin 8 sentin pituisiksi ja yläosaan jätettiin pieni reikä. Alaosa vuoltiin ohuekksi ja sileäksi. Yläpäässä oleva reikä peitettiin ohuella kalvolla, joka tavallisesti oli valmistettu lehmän tai sian virtsarakoista. Myöhemmin sarvet on korvattu lasi tai muovikupeilla ja kalvo kumipumpulla.

Kuppauksessa käytetty teräase oli pieni rautakirves tai veitsi, joka oli useimmiten kyläsepän tekemä. Nykyajan kuppareilla voi olla käytössään haava- eli kuppauskone, jossa koneen sisään on kiinnitetty pyörimään 12-16 terää.

Kuppaus tehdään yleensä saunassa. Lämpö ja peseytyminen pehmittävät ihoa ja verenkierto vilkastuu. Kun iho on puhdas ja lämmitetty, kuppari etsii sormilla tunnustellen kipeät kohdat ja asettaa sarvet paikoilleen. Tavallinen sarvimäärä on 10- 20, mutta verevälle isokokoiselle potilaalle voidaan laittaa jopa 50 sarvea.

Kun iho sarven alla on kohonnut, sarvet otetaan pois ja kohouman keskelle isketään haavat. Haavoja tehtäessä varotaan satuttamasta suonia, jänteitä tai luun kohtia. Haavan lyönti ei tee kipeää, eikä haava ole syvä vain sellainen että ihon pinta menee rikki ja pinta veri pääsee valumaan pois. Haavoista ei jää arpia.

Sitten sarvet asetetaan uudellen paikoilleen ja ne täyttyvät pikkuhiljaa verestä.

Välillä ne huuhdellaan lämpimällä vedellä. Kun veren tulo tyrehtyy tai veri muuttuu maitomaiseksi, katsotaan pahan veren vuotaneen pois. Kuppaus kestää saunomisineen 1-2 tuntia. Verta poistuu 300 - 600 ml.

Perinteisen kuppauksen ohella on käytetty myös iilimatoja poistamaan pahaa verta. Vielä muutamia vuosikymmeniä sitten otuksia sai ostaa apteekista tätä tarkoitusta varten. Elias Lönnrot neuvoi Suomalaisen talonpojan kotilääkärissä iilimadoista eli verimadoista seuraavaa: "…ovat tarpeelliset silloin, koska verta tahdotaan joltakulta pienemmältä alalta vähenemään ei yli koko ruumiin taikka jos sairasta varotaan liiaksi suonenlyönnistä heikentyvän."

Iilimadoista tiedettiin että ne tarttuvat paremmin aamu- kuin iltapäivällä. Jos ne eivät tahtoneet muuten tarttua,niitä piti ensin pudistella sahtiastiassa ja hieroa villavaattella sitä kohtaa ihossa, mihin madot aiottiin laittaa. Verenimemisen jälkeen madoista piti veret lypsää ulos suun kautta. Matoja säilytettiin seuraavaa kertaa varten rievulla peitetyssä lasipurkissa.

Iilimadot imevät verta tasaisesti ja tutkimusten mukaan ne samalla erittävät pureman kautta hirudiini - nimistä ainetta. Nykyisin tähän parannuskeinoon tunnetaan uudelleen kiinnostusta ja sen mahdollisuuksia tutkitaan.

Suonen iskennässä terävällä suoniraudalla eli nällärillä tai näppärillä tehtiin kipeän paikan lähellä oleviin laskimoihin haava. Nykyinen verikokeenotto on vastaavan kaltainen toimenpide. Suoneniskennän ohjeet ovat pääsääntoisesti periytyneet keskiajalta. Neuvoja suoneniskemiseen julkaistiin mm. almanakaoissa, niissä mainittiin suoneniskennälle otolliset kohdat.

Suoneniskentää käytettiin kuumetautien, tulehdusten ja kouristusten hoidoissa. Siten alennettiin verenpainetta, mutta hoidettiin myös vesipöhöä, sydänvaivoja ja halvauskia sekä virtsatauteja. Suoneniskennässä noudatettiin samaan tapaan kuun kiertoa kuin kuppauksessakin.

Lönnrot piti 1800-luvun puolivälin tienoilla suoneniskentää suotavana mm. kovissa pistoksissa, pääkivuissa rinnan- ja vatsanpoltteissa. Vaarattomana hoitokeinona sitä ei kuitenkaan pidetty, vaan Lönnrotkin huomautti, että suoneniskentä oli jätettävä lääkärin hoidettavaksi. Minään heikkokuntoisten hoitokeinona sitä ei myöskään voinut pitää; sitä ei suositeltu lapsille eikä myöskään hyvin vanhoille tai heikkoluonteisille.

Ennen vanhaan sanottiin, että hierojalla on hyvät kädet, ja se pitänee paikkansa vielä nykyäänkin. Taudin puristaminen ja hierominen ulos sairaasta on ikivanha parannuskeino. Hieronta on ainoa kansanlääkinnän hoitomuoto, jonka lääketiedekin hyväksyy. Tieteellistä tutkimusta kuitenkin sen vaikutuksista on tehty hyvin vähän. Kipeän paikan siveleminen, painelu ja puhaltaminen on usein vaistonvaraista. Hieronnalla pyritään poistamaan lihas-, nivel-, ja hermokipuja sekä lihasjännitystä. Hierominen kiinteyttää lihaksia ja elvyttää verenkiertoa, sekä edistää aineenvaihduntaa. Ihonalaista rasvakudosta hieronta ei vähennä, ja siten se ei siis ole mikään laihdutuskeino.

Hieronnassa käden antama kosketushoito antaa potilaallle läheisyyden tunteen. Henkilökohtainen omistautuminen potilaan huolille auttaa paranemista. Nykyään uskotaan hieronnan vähentävän mm. kipulääkkeiden käyttöä.

Hieronta on säilynyt samankaltaisena vuosituhansia. Hieronta on liikkuvaa painamista, joka tapahtuu sivelyjen, hankausten, pusertelujan ja taputtelun muodossa. Kyse ei ole fyysisestä voimasta vaan enemmänkin oikeasta tekniikasta. Hieronta aloitetaan varovaisella sivelyllä ja vähitellen lisätään liikkeen voimaa. Lihaksia vanutellaan, kovettumia pehmitetään hangaten ja taputellen. Vatsapuoli hierotaan helläväraisesti tai ei ollenkaan. Hieronnan tehostamisessa toiset hierojat käyttivät saippuaa tai öljyä, toisen mielestä parhaan otteen sai puhtaasta ihosta. Hieroma-aineena voitiin käyttää myös kamferttia, muurahaisviinaa tai tavallista viinaa.

Entisaikaan hieronta saattoi kestää kolmekin tuntia, joskus jopa puoli päivää. Tavallisesti ihmiset hierotuttivat itsensä syksyin ja keväin kuin varotoimenpiteenä. Kolotusten ja särkyjen vaivatessa hierottiin useammin. Hierontapaikkana oli perinteisesti sauna, kauniina kesäpäivänä saatettiin hieroa myös ulkona.

Kansanomainen hierontataito on siirtynyt perintöä isältä pojalle tai äidiltä tyttärelle. Koulutettuja hierojia on ollut vuosisadan vaihteesta alkaen. Tuolloin lääketieteen opiskelijat saattoivat hankkia opiskelurahoja hieromalla. Kansanomainen hieromaopisto on perustettu 1893 ja näkövammaisten hieromakoulutus aloitettiin 1940. Nykyisin hieronta kuuluu kuntohoitajien ja lääkintävoimistelijoiden koulutukseen.

Jäsentenkorjaajat, nikamien käsittelijät, eli niksauttajat edustavat hierojien kanssa kansanparantamisen vanhinta käsillä parantamisen perinnettä. Tämä perinne on kansainvälistä ja hyvin vanhaa. Selkärangan manipulaatiosta kirjoittivatkin jo Hippokrateen (n. 460-377 eKr.) aikalaiset, perinne itse on vielä vanhempaa.

Selkä- ja niskavaivat ja jäsenten paikaltaan meno ovat tavallisimpia syitä, miksi jäsenkorjaajan puoleen on käännytty. Nikamia käsitellessä niksauttaja korjaa käsiottein nikamien ja nivelien asento ja toimintavirheitä. Sairauksien syynä niksauttajat uskovat olevan selän nikamien virheasennot ja siitä seuraavat kiputilat.

Niksauttaja tunnustelee sormin potilaan kudoksia ja lihaksia ja etsii siten kipeän kohdan. Sen jälkeen hän venytteleen taivutteleen ja kääntää kipeää jäsentä tai paikkaa nähdäkseen liikerajoituksen tai aristavan alueen laajuuden. Lopulta hän suorittaa varsinaisen niksautuksen, joka on nopea napakka, nykäisy oikeaan suuntaan. Toiset voivat olla rajujakin, toiset taas hyvinkin helläkätisiä.

Niksauttajat ovat oppineet taitonsa vanhemmalta osaajalta, yleensä lähisukulaiselta. Kansankeskudessa niksauttajat ovat olleet arvostettuja, koululääketiede suhtautuu jäsenkorjaukseen ennakkoluuloisesti. Tosin kiinnostus käsin tapahtuvaan hoitoon on kuitenkin lisääntynyt. Suomessa jäsenkorjausta on harjoitettu erityisesti Pohjanmaalla.

Vatsavaivat olivat yleisiä useista syistä. Ravinto oli usein yksipuolista ja usein kovin suolaista ja rasvaistakin. Heikko puhtaus ja huonot säilytysolosuhteet lisäsivät osaltaan erilaisten vatsatautien yleisyyttä.

• uunin nokea
• suolavettä
• haavan kuorta keitettynä
• koivun kaarnan altaotettua keltaista kuorta
• koiruohokahvia ja kuminaviinaa

Humala käytetään tavallisesti lämpimiksi hauteiksi kuiviltaan. Taitaan myös seostaa jauhoilla saunakukilla j.n.e.
Inkivääri oli apteekkitavaraa, joka tunnettiin vatsaavahvistavana lääkkeenä. Sitä nautittiin hienonnettuna ja sokerilla makeutettuna.

Kuivatuista koivun kuorista jauhettua jauhoa, jota nieltiin veden kanssa pari ruokalusikallista päivässä.
Lepän urvuista keitettyä vettä.
Luhtakuismasta keitettyä sydämenruohovettä
Poimulehteä on ennen käytetty vetotautia ja vatsatautia vasten.
Ripuliin auttoi mansikanlehtitee, samoin maarianverijuuri sekä kuivatut mustikat ja tuhka lämpoiseen veteen sekoitettuna.

Rauduskoivun varpuja ja humalanlehtiä käpyineen kiehautettiin vedessä ja juotiin.
Pellavan siemenet ovat ulostuttavia: nautitaan neljännysluotia piennettynä tahi 2 luotia teenä, neuvoi Lönnrot. (Vanha painomitta luoti on noin 13 g)
Pihlajanmarjat helpottavat kivitaudissa ja vesiummessa. Lönnrot määräsi hoidoksi ko. vaivoihin 10 tai useamman marjan kahdesti päivässä pitemmän ajan.
Sianpuolukanlehtiä keitettiin ja liemi juotiin.
Hiiva oli tehokas lääke ummetukseen, samoin ahomansikoista keitetty tee.

Koiruohosta keitetään vettä ja juodaan matojen poistamiseksi ja muulloinkin kun vasta on kipeä. Vatsuria helpotti koiruohosta valmistettu tee.Käytettiin pieninä annoksina ruokahaluttomuuteen. Muina matoja karkoittavina lääkkeinä käytettiin mm. karpaloita, alvejuurta kurpitsansiemeniä sekä katajanmarjoja ja katajan kuoriuutetta.
Kamomillateetä juotiin ruuansulatusvaivoissa. Mustajuurta eli rohtoraunioyrttiä käytettiin uutteena mahakatarriin.
Siankärsämötee auttoi vatsan liikahappoisuuteen.
Piparjuurta käytettiin hauteissa vatsakipujen helpottamiseksi.
Voikukan juurta on käytetty vatsalääkkeenä. Se kerättiin loppukesästä, jolloin siinä oli karvasaineita eniten.

Lönnrot kutsui yskää myös nimillä köhä, hökä, ryintä, röhkätauti. Vaivaan auttaa mm. tee seljankukista, iisopista ja mintuista hunajalla maustettuna. Pajun kuoren tiedettiin olevan "avullinen vilutaudissa".
Kangasjäkälä, liisterijäkälä, islanninjäkälä; näitä jäkäliä otetaan naulan werta kahdenkannunkeitokseen, jota rinta- ja muissa hiwutustaudeissa nautitaan 5,6 kahvikupillista päivässä
Ainakin Inkerissäsuositeltiin vadelmansiemenistä keitettyä teetä vilustumiseen.
Naavoista keitetty vesi tehosi vilustumiseen.
Hinkuyskään keitettiin kallioimarteita.
Keuhkotautiin suopursuteetä.

Äänen käheyteen sanottiin homehtuneen leivän auttavan. Mahdollisen parantavan vaikutuksen lisäksi sanontaa on selitetty niin, että kun leipää oli niukasti, huonommankin leivän piti maittaa. Niinpä lapsia houkuteltiin syömään homeinen leipä, sanomalla että siitä sai kauniin laulunäänen.

Kipeää kurkkua kurlataan suolavedellä.
Iisoppia "laitetaan teeksi yskässä ja muista rintavaivoissa, kuin myös korlausvedeksi kurkkuwioissa."
"Korluvesi, korlausvesi, kurkunhuuhdewesi. Hyödyllinen kurkun ajettumissa, nielinwioissa ja muissa suukipiöissä. Siksi käytetään muurutinlientä, selja-, minttu-, peltohumala- tahi saunakukkateetä joko paljaaltaan taikka wähän alunan kanssa."
Myös mustaherukkahilloa Lönnrot suositteli kurkkuvaivoihin.
Leskenlehti oli kauan tunnettu keuhkotautien ja niihin liittyvien kuumeiden hoidossa. Lehdet käytetään teenä tai keiteenä. Lehtiä on myös poltettu piipussa sulkuyskää ja hengenahdistusta vastaan.
Astmalääkkeenä tiedetään ukontulikukan kukkia käytetyn tupakan tavoin poltettaen ja ulkonaisesti kurlausvetenä sekä ajosten hauteena.
Väinönputkea tiedetään käytetyn myös tupakasta vierotautumiseen: teelusikallinen kuivattua juurijauhetta pantiin poskeen mälliksi. Siihen tarkoitukseen sitä lähetettiin Amerikkaan muuttaneille siirtolaisillekin.

Monia lääkekasveja on käytetty erilaisten ihovaivojen hoitoon, jotka olivat heikosta hygieniasta johtuen hyvin yleisiä.
Kamomillauutee sopi lasten ihottumiin. Naantalin luostarin keskiaikainen yrttikirja suositteli kamomillahuuhdetta hiuksille hilseilyyn ja päärupeen.
Keto-orvokista valmistettua keitettä maitorupiin ulkoisesti ja maitoon sekoitettuna sisäisesti.
Isotakiaisen juurta käytettiin jalkataudeissa, ruusussa, savipuolissa, syyhyssä keitteenä. "Lehdet tuoreeltaan mätähaavoille ja nilkonaisille paikoille avullisia."
Porkkanaraastetta on käytetty palohaavojen kääreissä, hammassäryssä sekä haava- ja huulirupilääkkeissä.
Katinliekon siemenpölyä on käytetty erilaisten ihottuminen ja heltymien hoidossa.
Persiljavedellä pestiin kesakoita ja maksaläiskiä.
Punaherukan puoliraakoja marjoja on käytetty kesakoihin.

Siankärsämöä käytettiin haavalääkkeenä. "Kun jollain teräkalulla tehtiin haava, niin kasvin lehtiä rutistettiin rievun sisässä niin, että nestettä pursusi ulos.
Kun verihaava vihoittelee, pannan sen päälle rautalehtiä. Ne vetävät "puhdin" pois. Ikaalinen.
"Valkolehdestä tehtiin haavalääkettä. Valkolehti on ohdakkeen kaltainen kasvi. Lehdet ovat alta päin valkoisia. Valkolehdistä puserrettiin vettä ja pantiin sitä haavan päälle. Yläne.
Palsamin juurilla parannetaan verihaava. Kankaanpää.
Räiläke eli valkoselkä (Cirsium heterophyllum) sen nestettä on käytetty haavanlääkkeenä. Sitä on puserrettu ja säilytetty pullossa. Mouhijärvi.
Alveen lehdistä puristettiin mehua haavaan. Hartola.
Hämähäkin seitti nopeuttaa haavassa veren hyytymistä.
Haavaan on hyvä pistää kääreen alle ratamon lehti.
Lepänlehtiä pantiin verihaavan päälle. Pyhäranta.

• koivun sisäkuorta
• pihkalaastari, joka valmistettiin niin, että keitettiin sianihraa ja kuusen pihkaa niin että siitä tuli tasainen liisterimäinen seos. Laastari saattoi olla väkevämpi tai miedompi, riippuen pihkan määrästä.
• tervan ja suolaisen voin seosta
• tervasta ja kaurasta tehty laastari tai haude

Nenäverenvuotoon neuvottiin käyttämään nokkosta jo keskiaikaisessa Naantalin luostarin yrttikirjassa. Verta vuotavaan nenään pantiin nokkosenlehtiä.

Koleran ehkäisyyn sanottiin koiruohoviinan auttavan. Tai tervaviinan ja tupakanpoltto.
Keskiajalla ruttojuuren viljely omaksuttiin luostareista, ja sitä viljeltiinkin Varsinais-Suomen kartanoissa ja suuremmissa maalaistaloissa. Ruttolääkkeeksi sitä käytettiin joko kuorittuna tai keitettynä sisäisesti tai ruttojuurietikaksi valmistettuna. Taudin riehuessa oli tapana ulosmentäessä kietoa etikkaan kastettu liina suun ja nenän ympärille.
"Kypsyneitä katajanmarjoja ja viinaa pidettiin hyvänä vastamyrkkynä koleraa ja ruttoa vastaan. Oli hyvä ottaa ryyppy aamuisin." Muurla.
Katajasavua on käytetty sairashuoneiden desinfiointiin ympäri Eurooppaa.
Rutolta säästyäkseen miehet tupruttelivat ruttotupakkaa, joka oli tehty tupakasta, kaskarillankuorista ja laventelista.
Tuhkarokkoon nauriinsiemeniä. Kangaslampi.
Tervavettä käytettiin varjelusaineeksi rokkoja ja muita tarttuvaisia tauteja vastaan. Rohtoa tehtiin seuraavasti: Kortteli tervaa sekoitettiin kannulliseen vettä, sekoitetiin puulastalla yksi tunti ja seisotetaan vuorokausi. Seos kaadettiin toiseen astiaan ja sitä nautittiin muutamia ryyppylasillisia päivässä.

Verta puhdistavaksi lääkkeeksi Lönnrot suositteli seuraavaa: "Keitevesi sekoitetuista nuorista männyn kerkistä, voikukan juurista ja kypsistä puserretuista katajan marjoista, johon lyödään sekoitettua piparuutin (piparjuuren) mehua ja jotain happoa, on terveellinen ja tehoisa juoma keripukkiin, luuvaloon ja sulku- ja pöhötautiin. Sitä juodaan muutamia laseja päivässä."
Lakan marjoja on pidetty entisaikaan vertapuhdistavana lääkkeenä.

Selkäkipuun, nokkosvihta, jolla vihdotaan kuumassa löylyssä. Nokkosvihtaa ei sanut hautoa. Ikaalinen.
Kaura- ja suolapussit lämmitettyinä toimivat kuumien hoitopakkausten tapaan.
Vesipöhöä hoidettiin muurahaiskylvyillä ja kamomillahauteilla.
Keväällä kerätään koivun nuppuja ja pannaan pulloon viinan sekaan. Yhdeksän päivän kuluttua lääke on valmis ja sitä nautitaan ja sillä voidellaan kipeää paikkaa.
Usein reumatismin vaivoja hoidettiin kylvyillä tai saunomalla:

• Keväällä kun luonto on vihreimmillään kuumaan veteen laitetaan muurahaispesää, suopursua, männynhakoja ja hevosen luita. Ennen hauteeseen menoa potilaalle annettiin alkoholia, ettei tauti painuisi sydämeen. Kylvyn tuli olla mahdollisimman kuuma. Kylpy kerran päivässä viikoittain.
• Kuumaan veteen. suopursuja, suolaa, männynkasvaimia, tuoreita koivunlehtiä ja katajanmarjoja.
• Nokkosista sidotulla vihdalla voitiin hakata kipeitä jäseniä.
• Iho peiteltiin kauttaaltaan nuorilla koivunlehdillä ja annettiin hautua saunan lämmössä.

Rautanokkosen keiteveden sanottiin auttavan lennähtelevään luuvaloon. Luu- ja nivelkipuja haudottiin nokkosilla.
Hämeessä korvasärkyä hoidettiin mm. sipuli- ja juhannuskukkahauteilla.
Ulkoisesti ikenenpäällä piparjuuren palan sanottiin auttavan hammaskipuun.
Ajuruoho eli timjami sopi hauteeksi suonenvetoihin ja niukahuksiin eli jäsenten nyrjähdyksiin.

Lönnrot kirjoitti nukulan sopivan lääkkeeksi päänkolottajaa ja reväsintä, sekä sydänkipuja vastaan. Kansanomaisena nimenä "sydämenvahvistus" kertoo käyttötarkoituksesta.
Sydänvaivoihin suositeltiin Jämsän seudulla muutaman sipulin syömistä päivässä. Tämän keinon kannalla lienee nykylääketiedekin. Tosin myös suolaisen ruuan uskottiin helpottavan sydänvaivoja, nykyisin ohjeet ovat täysin päinvastaiset.
Rytmihäiriöihin keitettiin vettä sydänheinästä (Hypericum quadrangulum), jota nautittiin viinan kanssa. Sydämen tytkytykseen uskottiin rautaheinäteen auttavan.

Kanervankukkateetä on käytetty unettomuuden hoidossa ja kanervakylvyillä tiedetään hoidetun mm. heikkoutta.
Palmstruchin Svensk Botanik -teoksessa 1800-luvun alussa suositeltiin virmajuurta kaikenlaisiin mielensairauksiin, hysteriaan, mielenheikkouteen, mutta myös vatsatauteihin.

Lönnrot oli suomalaisessa terveydenhoidossa uranuurtaja, ei niinkään tieteellisessä mielessä, vaan terveystiedon kansanomaistajana. Hän oli liikkunut kansan keskuudessa ja tunsi kansan tavat ja tautien kansanomaiset nimitykset. Vaikkia useiden sairausryhmien nimistö ja systematiikka oli jo tuon ajan oppikirjoissa hahmottumassa nykyisille linjoille, Lönnrot käytti kansanperinteen mukaisia nimiä. Se että Lönnrot käytti kirjassaan samaa kieltä, mitä maaseudun ihmiset puhuivat, varmisti "Suomalaisen talonpojan koti-lääkärin" suosion kansan keskuudessa. Samassa teoksessa Lönnrot suomensi lääketieteen vierasperäistä sanastoa. Useimmat ovat nykypäivänä käytössä.

Emätauti - naistentauti kts. Vaimollisten vaivat
Hurmikko - verenjuoksu
Ihottumat - Lönnrot nimesi kuumeettomia ihotauteina mm. tartunta, ryhtymä, rohtuma, maahinen, maanviha, syyhelmä, savipuoli.
Kalvetustauti - anemia.
Keltatauti - sappiaineiden kertyminen vereen, ei mikään itsenäinen tauti vaan oire. Yleisesti tauti parani verrattain pian.
Keripukki, kerpunkki- C-vitamiinin puutostauti. Lönnrot kuvasi vaivan seuraavasti: " Tutaan löyhästä, sinertävästä, helposti verestävästä ijenlihasta; sinertävistä ihopilkuista ja toisinaan haavoistaki, erinomittain jaloissa; pahalle haisevasta hengestä, vaikiasta henkimästä ja pöhläkästä, löyhästä ihosta… Meriväki liiatenki on tämän taudin alainen."
Kihti - niveltulehduksia aiheuttava aineenvaihdunta tauti. Kansanomaisessa kielessä käytetty kaikenlaisista reumaattisista kivuista, vrt. leini reumatismi.
Kivitauti, tippatauti - tuskallinen tauti, joka saattoi tarkoittaa kivennäistymien muodostumista esim. munuaisiin, virtsarakkoon tai sappitiehyihin.
Kohtaus - "Kun tuli oikein vilu ja tärisytti ja haukotutti ja teki pään kipiäksi ja venytti ja kaskotutti."
Koliikki - vanhastaan yleisnimi kaikenlaisille kouristaville vatsavaivoille.
Kolottaja, kolotus - reumaattinen tai muu särky jäsenissä, kutsuttiin myös kuivataudiksi, jäsentaudiksi, leiniksi tai kihdiksi.
Kuivatauti - kts. Kolottaja, luuvalo
Leini - yleisnimitys, jota on käytetty suureksi osaksi kylmyyden ja kosteuden aiheuttamista vaivoista, vrt. reumatismi, kihti, luuvalo
Luuvalo, luuvana, luutauti - ruumiin jäsenten särky, reuma, reumaattinen särky
Perätauti - peräpukamat
Punatauti - yleisnimitys erilaisille suolistotaudeille, joissa ulkostukset ovat verisiä. Sairaus johti usein kuolemaan.
Reväsin - tarkoittaa Lönnrotin teksteissä erialaisia pitkällisiä sydämen- ja vatsanseudun vaivoja. Vatsan- ja sydämenväänteitä ja kipuja kuvasivat myös taudinnimet: kino, ähky, turpuus, närä, vesiahma tai vesikohtaus.
Riisi - riisitauti eli engelskantauti, D-vitamiinin puutostauti.
Rintaviho - pistävä kipu rinnassa, jota kansan keskuudessa kutsuttiin myös pistokseksi tai pistotaudiksi.
Rupuli - isorokko.
Ruusu, ruusukuume - viruksen aiheuttama kuume- ja ihottumasairaus.
Savipuoli - kts. Ihottumat
Ulkotauti - vatsatauti, ripuli, punatauti
Ummetus - kova vatsaisuus on Lönnrotin teksteissä nimeltään myös mm. ummetti, umpitauti, suolitukkio.
Vaimollisten vaivat eli puutteet - Lönnrot nimesi kohtutaudin, emätaudin ja hysterian, jotka ilmenivät moninaisina vaivoina.
Vatsatauti ja ripuli - Lönnrot kutsui näitä mm. Vatsuri, vetelä, ulkotauti, hivennys, kuratti, ripakka, ruikka.
Vesitauti, pöhö, vesipöhö - nesteiden kerääntyminen ruumiiseen, turpoaminen.
Vilukuume, vilutauti, kylmätauti - vilustuminen, kuumeilu.
Virma - kaatumatauti, jota nimitettiin myös kaatuma, kaatumavika, meneskeleväisyys, pahan pieksemä.
Yskä - Lönnrot kutsui vaivaa myös nimillä köhä, hökä, ryintä, röhkätauti.
Ähkytauti - kts. reväsin.