Angelika, kvanne
Angelica, Holy chost
Engelwurz
Angelica archangelica subsp. archangelica
Apiaceae-heimo (Sarjakukkaiskasvit)
Angelika, emäputki, ihmisputki, karhunyrtti, enkeltenjuuriuuri
Angelika, kvanne
Angelica, Holy chost
Engelwurz
Piirroskuva suurempana
Valokuva
Väinönputki on kaksi- tai kolmivuotinen nopeakasvuinen jopa kaksimetriseksi kasvava ruoho, joka kuolee kukittuaan. Se kasvaa melko yleisenä Taka-Lapin rehevillä puronvarsilla, Kemijoen vesistöalueella ja lisäksi omana esiintymänään eteläsuomalaisen Somerniemen eräässä lähdekorvessa. Keski-Euroopassa ja Brittein saarilla väinönputkea tavataan lähinnä vain viljeltynä.
Väinönputki on ollut tärkeä vihannes-, mauste- ja rohdoskasvi subarktisen vyöhykkeen kansoille jo satoja vuosia. Siitä on hyödynnetty kaikki osat kukin eri aikaan kesästä. Myös porot käyttävät sitä ravintona; lehdet ja juuret ovat erinomaista karjanrehua. Norjassa väinönputkea on käytetty ja viljelty eniten. Siitä on kehittynyt myös erityinen viljelyrotu, jonka lehtiruodit ovat täyteisemmät ja maultaan miedommat kuin luonnonvaraisen muodon. Kvann-alkuiset paikannimet viittaavat Norjassa väinönputkeen. Keskiajalla kasvin juuria tuotiin Norjasta Keski-Eurooppaan ilmeisesti munkkien toimesta. Juuri oli siihen aikaan tärkeä rohto isoruton torjunnassa koko Euroopassa. Tehokas juurien keräys aiheutti sen, että kasvi hävisi monelta paikkakunnalta kokonaan. Väinönputki-nimen kasville on antanut Lönnrot v. 1860 ehkä Väinämöisen kunniaksi. Latinalainen sukunimi Angelica tulee sekä latinan että kreikan enkeliä tarkoittavista sanoista; lajinimi archangelica tarkoittaa sekin arkkienkeliä. Nimi viittaa arkkienkeli Gabrieliin, joka perimätiedon mukaan ilmestyi eräälle munkille ja ilmoitti väinönputken olevan rohto ruttoa vastaan. Oulun läänin eteläpuolella väinönputki on rauhoitettu. Väinönputki on ainoa hyötykasvi, joka on peräisin napapiirin pohjoispuolelta.
Väinönputki sopii hyvin kotipuutarhassa viljeltäväksi sekä koristeellisuutensa että monien käyttömahdollisuuksiensa vuoksi. Koristekasviksi se kannattaa sijoittaa omaksi ryhmäkseen puutarhan kosteimpaan osaan. Kerran kasvun alkuun päästyään, se yleensä säilyy paikalla itsekseen kylväytyen, vaikka kukkineet yksilöt kuolevatkin.
Karhunputki (Angelica sylvestris) muistuttaa melko paljon väinönputkea. Erottavana piirteenä on mm. karhunputken lehdyköiden päätölehdykän liuskattomuus, lehtiruodin kourumaisuus, varren yläosan lyhyet karvat ja kukkien punertavampi väri. Väinönputkella lehdyköiden päätölehdykät ovat kolmijakoiset tai -halkoiset, lehtiruodit liereät, varren yläosa kalju ja kukat vihreät tai vihertävänvalkeat. Karhunputki sisältää vähäisempiä määriä samoja aromiaineita kuin väinönputki. Meriputki (Angelica archangelica subsp. litoralis) on väinönputken alalaji, joka kasvaa Itämeren kivikkoisilla rannoilla. Sen pahanhajuiset hedelmät ovat pienemmät ja litteämmät sekä selkäharjuiltaan matalammat ja tylpemmät kuin väinönputken hedelmät, jotka puolestaan tuoksuvat miellyttävältä suuremmasta kumariiniyhdisteiden pitoisuudesta johtuen. Suomessa meriputki eroaa ulkonäöltään matalampana, möyheämpänä ja väriltään sinertävämpänä selvästi väinönputkesta, mutta Norjan rannikolla se muistuttaa hyvinkin paljon väinönputkea. Meriputki ei sovellu samalla tavoin ravinnoksi kuin väinönputki; karjalle se on aiheuttanut myrkytyksiä.
Perinteisesti väinönputken ennen kukintaa kerättyjä varsia on syöty sellaisenaan tai keitettynä ja kuivattuna puuron seassa. Varsia on käytetty myös raakana. Väinönputki on ollut saamelaisten kombo-maidon alkuperäinen ainesosa. Aikaisin keväällä kasvi on miedoimmillaan, ja omasta puutarhasta varsia kannattaa hyödyntää yhdessä raparperin kanssa esim. hilloihin, kiisseleihin ja piirakoihin. Nuoria, kuorittuja sokeri- tai hunajaliemessä keitettyjä varsia pidetään erittäin tehokkaana vatsaa vahvistavana ruokana. Niitä voi käyttää myös erilaisiin leivonnaisiin. Uunihauen täytteeksi väinönputken lehdet sopivat hyvin voin kera. Kuivattua hienonnettua väinönputken lehteä voidaan käyttää mausteena mm. raasteisiin, keittoihin ja kalaruokiin. Myös siemenet sopivat mausteeksi esim. keittoihin, kastikkeisiin ja leipätaikinoihin. Kukkia voi kastaa lettutaikinaan ja paistaa pannulla.
Jo 1600-luvulta lähtien väinönputkea on käytetty likööriteollisuudessa. Ranskalaisten Benediktine- ja Chartreuse-munkkiliköörien tärkeimpiin aineksiin kuuluu väinönputki eli "enkeliyrtti". Väinönputken juurista on tehty myös teetä ja paloviinaa. Nykyisin väinönputken juurista tislattua angelika-öljyä käytetään mausteena alkoholi- ja makeisteollisuudessa.
Ennen väinönputkea käytettiin yleisesti rohtokasvina. Sen uskottiin mm. ehkäisevän tarttuvia tauteja, kun juuria pureskeltiin markkina- ja kirkkomatkoilla. Juurakosta valmistettua keitettä käytettiin vatsa- ja keuhkorohtona. Myös Keski-Euroopassa väinönputkea viljeltiin 1300-luvulla lääkekäyttöön luostareissa. Suomessa väinönputken juuri kuului apteekkien rohdoksiin 1800-luvun loppuun asti. Juurten lisäksi käytetään rohdoksena hedelmiä, joissa on kasvinosista eniten eteeristä öljyä. Eteerisen öljyn sisältämät terpeenihiilivety-yhdisteet (alfa-pineeni, ß-fellandreeni, sabineeni) edistävät ruuansulatusta ja ehkäisevät ilmavaivoja. Kumariiniyhdisteet (ksantoksiini ja imperatoriini) vaikuttavat kouristuksia laukaisevasti ja diureettisesti. Väinönputkea käytetään myös keuhkoputkentulehdusten ja keuhkokatarrin hoidossa.
Väinönputken sisältämät furokumariiniyhdisteet voivat aiheuttaa ihottumaa ja rakkuloita herkkäihoisille varsinkin auringonvalossa. Suuret annokset väinönputkea voivat kiihottaa keskushermostoa.
Väinönputken juuri on ollut tupakan korvike ja keino päästä eroon tupakasta. Kuivattua juurta on pureskeltu mällin lailla suussa tai poltettu rautaisella kvanne- eli väinönputkipiipulla. Juuri poisti mielitekoa tupakkaan ja vahvisti hermoja ja vatsaa. Kasvin ontosta putkimaisesta varresta on tehty huiluja, ja komeat kukinnot sopivat hyvin kuivakukiksi. Kosmetiikassa juurta voidaan käyttää jauheena tai uutteena kylpysuoloissa ja yrttikylpysekoituksissa.