Kun yrttien parantava voima havaittiin, niitä alettiin viljellä ja jalostaa. Niiden alkuvoima liitettiin aurinkoon ja sen kiertoon, kuun vaihteluihin ja vuodenaikojen kulkuun ja nämä luonnon suuret mysteerit liitettiin yrtteihin. Yrteistä etsittiin samankaltaisuuksia ihmisen olemuksen kanssa. Pitkään uskottiin samanlaisen parantavan samanlaista. Tänäkään päivänä yrtti- ja maustegastronomia ei ole täysin vapautunut tästä ajattelusta. Eikä se kaiketi ole tarpeenkaan.

Jälkipolville on säilynyt pieniä osia maailman vanhimmasta tarunomaisesta yrttikirjasta noin 5000 vuoden takaa. Se on kiinalaisen keisari Shen Nungin nimiin merkitty kirja, joka on ollut pohjana monille myöhemmille kirjoittajille. Sumerilaisten yrttitekstejä on säilynyt savitauluissa, jotka on ajoitettu n. 2200 eKr.

Egyptiläisiltä on säilynyt tekstejä, jotka kuvaavat yrttien käyttöä lääkinnällisissä tarkoituksissa. Tunnetuin papyrusrullista on vuodelta 1550 eKr peräisin oleva Papyrus Ebers. Siinä kuvataan noin 700 rohdosta.

Antiikin kirjallisuuden vaikutukset eurooppalaiseen perinteeseen ovat kiistämättömät ja kasvitiede kiinnosti monia ajan viisaita miehiä. Lääketieteen isän Hippokrateen (460-377eKr) kirjoituksissa kerrotaan noin 300 yrtistä. Niissä suositeltiin mm. valkosipulia synnytyskipuihin; persiljalla, timjamilla, fenkolilla ja sellerillä vilkastutettiin aineenvaihduntaa sekä aniksella hoidettiin ummetusta. Filosofi Aristoteles (384-322 eKr) esitteli kolmiosaisessa lonnontieteellisessä kirjassaan myös tuolloin tunnetut kasvit ja niiden ominaisuudet. Platonin ja Aristoteleen oppilaan Theopharastoksen (371-286 eKr) teokset Historia ja Causa Plantarum olivat ensimmäisiä yrityksiä luokitella kasveja. Hänen monipuolinen tarkastelutapansa vaikutti merkittävästi myös renessanssiajan kasvitieteilijöihin.

Roomalaisen Dioscoriksen De materia Medica ilmestyi ensimmäisellä vuosisadalla jKr. Dioskorides toimi sotilaslääkärinä keisari Neron armeijassa. Teoksesta julkaistiin vuonna 512 kaunis kuvitettu laitos, joka pysyi lähes tuhat vuotta yrttiteosten perusteoksena. Dioscoriksen aikalainen Plinius vanhempi kirjoitti kuuluisan Naturalis Historia -teoksensa useassa osassa. Sekin on yrttikirjallisuuden perustuskiviä. Plinius merkitsi muistiin kritikoimatta omat havaintonsa ja myös lukemansa ja kuulemansa tarut ja kertomukset. Hän kuvasi tuhatta lääkekasvia ja mainitsi mm. mintun hyvänä kuumelääkeenä ja basilikan oivana afrodisiakana, lemmenyrttinä. Kirjoituksissa ilmenee, mitä roomalaiset kasvattivat puutarhoissaan: fenkolia, tilliä, persiljaa, valkosipulia, timjamia, iisoppia, salviaa jne.

Varhaiskeskiajalla kansainvaellusten mukana levisi myös yrttitietous ja uusia viljellyyn sopivia kasveja. Myöhemmin luostarilaitoksella oli merkittävä tehtävä kaiken eurooppalaisen kulttuurin kylväjänä myös kaukaisempiinkin provinsseihin. Tärkeintä oli tieto yrttien käytöstä lääkinnässä, mutta rinnalla opeteltiin gastronomisten taitoja, eikä sitä pidä väheksyä.

Useimmat antiikin kirjoittajista olivat myös Hildegard Bingenin lähteinä, kun hän loi omat yrttioppinsa 1200-luvulla. Hänen on lisäksi otaksuttu tunteneen arabialaisia lähteitä, sekä Jerusalemin patriarkan Alfred Suuren yrttireseptit, jotka olivat ilmestyneet Englannissa Leech Book of Bald- nimisenä opuksena. Teos oli 1100-luvun tärkein teos. Bingenin seuraajat ovat luoneet Saksaan voimakkaan yrttilääkintäperinteen, joka vaikuttaa nykyäänkin. Siellä käytetään luontevasti homeopatian ja vaihtoehtoisen lääketieteen menetelmiä koululääketieteen rinnalla.

1500-luvulla kirjapainotaidon keksiminen mahdollisti yrttikirjojen tulvan. Useimmiten julkaistiin vanhojen kirjojen kopioita, mutta samaan aikaan etsittiin uusia auktoriteetteja antiikin vaikuttajien tilalle. Paracelsus (1493-1541) levitti signatura plantarum -oppia, jonka mukaan kasvin lääkekäytön määräsi sen ulkonäkö. Niinpä esim. keltatautia hoidettiin keltaisilla kukilla. 1500-luvun muita klassikoita ovat Otto Brunfels, jonka teos on kuvitukseltaan poikkeuksellisen tarkka. Usein lainattuja ovat myös Hieronymus Bock ja Leonhart Fuchs.

1600-luvun Englannissa eli kaksi kuuluisaa apteekkaria: Nicholas Culpeper ja John Parkinson, jotka molemmat kirjoittivat yrteistä. Culpeper uskoi yrttien ja planeetoiden väliseen yhteyteen: kasvit saivat parantavat ominaisuutensa siitä, minkä planeetan alaisuuteen ne kuuluivat. Samantapainen käsitys oli Culpeperin aikalaisella William Colella, joka uskoi yrttien olevan paljon vanhempia kuin aurinko, kuu ja tähdet. Taivaankappaleet oli luotu neljäntenä päivänä, kasvit jo kolmantena. Cole uskoikin - päinvastoin kuin Culpeper - että yrtit ohjaavat planeettoja.

Säätyläispiireissä mausteita käytettiin runsaasti keskiajalta aina 1700-luvun puoliväliin asti, jolloin mm. keittokirjoissa alettiin varoitella liiallisen maustamisen vaaroista.

Suomessa yrttejä viljeltiin ainakin Naantalin birgittalaisluostarissa. Nunnien opintoihin kuului kasvi- ja lääketiedettä antiikin mestareiden kirjojen kopioista, mutta myös luostarin omasta kirjasta Nadhen dahls closters book, joka oli ilmeisesti kirjoitettu Vadstenassa 1400-luvulla. Sitä pidetään yrttilääkinnän vanhimpana suomalaisena lähteenä.

Uskonpuhdistuksen (1520) lopetettua luostarit yrttiviljely jatkui linnojen ja kartanoiden puutarhoissa. 1600-luvulla lääkäri Elias Tillandz laati kasviluettelon Turun seudun kasvistosta. Catalogum Plantarum sisälsi kuvauksen 500 lajista, mukana suurin osa myös nykyisin tunnetuista mauste- ja lääkeyrteistä. Tillandz myös listasi suomenkielisiä nimiä.

1700-luku oli Suomessa puutarha-innostuksen aikaa. Vaikuttajina olivat Carl von Linnén tehokas opetustyö ja kahden professori Pietarin, nimittäin Kalmin ja Gaddin, uurastus uusien sopivien viljelykasvien löytämiseksi. Samaan aikaan julkaistiin myös useita aihetta käsitteleviä väitöskirjoja.

Elias Lönnrot teki merkittävän työn kerätessään suomalaisen kasvion. Flora Fennica ilmestyi 1860. Lönnrot suomensi kasvien nimiä ja kertoi useiden luonnonkasvien käyttötarkoituksista mm. kansanlääkinnässä.

Suomalaisen yrttienkäytön historia voisi olla tarkempaa, ellei Turun palossa 1827 olisi tuhoutunut suuri osa kansallista lähdekirjallisuutta. Siksi näissä seikoissa joudutaan usein turvautumaan ruotsalaiseen lähdemateriaaliin ja tulkitsemaan sitä. Ruotsalainen kasvikirjallisuus kulkeutui Suomeen ja sitä varmasti sovellettiin, mikäli mm. ilmasto-olosuhteet suinkin antoivat mahdollisuuden. Cajsa Warghin keittokirja löytyi myös muutamista suomalaisista kartanoista.