Luostarien yrttitarhat
- kurkistus eurooppalaiseen puutarhahistoriaan

Luostarien suhde ruokaan ja juomaan oli aluksi alkukristittyjen ihanteiden mukaista. Kohtuuttomuus oli tuomittavaa: ahneudessa ja mässäyksessä ihminen unohti Jumalan, mikä oli kuolemansynti. Fransiskaaninen köyhyyden ylistys oli vierasta benediktiiniläismunkeille. Ora et labora –oppi, kjoka kannusti paitsi rukoilemaan myös tekemään työtä, tuotti benediktiiniluostareille jopa yltäkylläisyyttä ja sen voidaan sanoa pelastaneen myös roomalaisen gastronomian. Yrttejä kasvatettiin siis paitsi lääkkeeksi myös ruokapöydän iloksi.

Saksassa Reichenauan saarella luostarin puutarhassa kasvoi sipulia, purjoa, selleriä, korianteria, tilliä, unikonsiementä, retikkaa, mangoldia, valkosipulia, salaattia, kynteliä, kirveliä, palsternakkaa, kaalia, rosmariinia, lipstikkaa ja fenkolia. Keski-Euroopan luostarien yrttitarhoissa saattoi kasvaa 80-100 lajiketta. Pääosa kasvatettiin luostariapteekkia varten. Pitkään yrttien käyttö käsitettiin lääkekäytöksi myös ruuanlaitossa. Kaikkein eniten suosittiin erilaisia salaatteja, niissä yhtyivät selvimmin lääkintä ja herkullisuus. Ruoka on aina ihmisen lääke.

Keittiötä varten kasvatettiin erikseen valkosipulia, persiljaa, sipulia ja selleriä, sekä piparjuurta, porkkanaa ja krassia. Ilmeisesti näin oli jo 1100-luvulla. Munkkien ja nunnien mukana käytäntö levisi myös Pohjolaan, missä kasvivalikoimaa sopeutettiin luonnonoloihin.

Kautta aikojen kuuluisimpia yrttien tuntijoita ja yrteillä parantajia oli Bingenin Rubertsbergin luostarin abbedissa Hildegard. Tuo monitaitoinen ja oppinut nainen korotettiin myöhemmin pyhimykseksi. Hildegardin kirjoitti tietonsa muistiin. Myöhemmin teoksien yrttitietoja on analysoitu ja niistä 80 prosenttia on havaittu paikkaansapitäviksi, myös kasvien parantavien vaikutusten osalta.

Uupumusta ja levottomuutta vastaan käytettiin melissaa, rosmariinia, salviaa, kuismaa, ruttojuurta, spelttiheinää ja virmajuurta. Vilustumiseen auttoivat selja, kamomilla, leskenlehti, tulikukka, pukinjuuri, lehmuksenkukka ja timjami. Näistä ruttojuuren ja leskenlehden on nykytutkimuksissa todettu sisältävän haitallisia aineosia. Unettomuuden hoitoon käytettiin humalaa, valeriaanaa ja laventelia. Vatsan vaivoja hoidettiin maarianohdakkeella, voikukalla ja piparmintulla. Suoliston avuksi tarjottiin raparperia, ratamoa, anista, sennaa, fenkolia, pellavaa ja kuitupitoisia kasviksia. Haavojen hoitona käytettiin raunioyrttiä, kehäkukkaa, rätvänää, peltokortetta ja arnikkia.

Luostarilikööreihin ja katkeroihin sekä alkeellisiin tisleisiin käytettiin melissatislettä, hirvenjuurta, kallioimarretta, inkivääriä, neilikkaöljyä, pippuria, ja kaardemummaa.

Olut oli leivän ohella tavalllisen kansan pääravintoaine Keski- ja Pohjois-Euroopassa. Luostarissäännön mukaan päivään kuului seitsemän ateriaa, jotka pääasiassa koostuivat leivästä ja oluesta. Humalan käyttöönotto oluen mausteena muutti oluenvalmistus- ja käyttötapojakin. Kun juomaan lisättiin humalaa, oluesta tuli lääkinnällinen juoma. Se myös säilyi paremmin ja sitä pystyttiin varastoimaan. Näin syntyi lager. Aikaisemmin olut juotiin vain aivan tuoreena. Nyt kun olutta voitiin varastoida, sitä voitiin juoda myös paastopäivinä. Lisääntyneestä oluenkäytöstä oli myös näkyviä seurauksia: rakko- ja eturauhassairaudet sekä vesipöhö lisääntyivät. Niitä ei kuitenkaan pantu oluen syyksi.