Kansanperinne

Yrtit ylellisyystuotteiden korvikkeina

Keskiajalla sanottiin "hintaa pirusti kuin pippurilla". Myöhemminkin monet mausteet olivat kallista tuontitavaraa, säätyläispiireissä itsekasvatetuilla yrteillä pyrittiin maustamaan arkiruoka halvemmalla.  

Ruotsi-Suomen valtakunnassa elettiin 1700-luvulla ns. vapauden aikaa, joka oli myös taloudellisen kukoistuksen kautta. Maan omaa kansantaloutta pyrittiin edistämään kaikin tavoin. Se ilmeni myös pyrkimyksenä viljellä kotimaassa mahdollisimman monia hyöty- ja lääkekasveja. Monasti luonnon antimista myös etsittiin korvikkeita kalliille tuontiylellisyyksille. 

Suomi oli köyhä maa. Hyvin harvoin Lönnrot tarjosi ohjeita ylellisyyselintarvikkeiden korvikkeiksi Flora Fennicassaan 1860. Ruotsissa oli toisin. 1800-luvun alussa Palmstrucin Svensk Botanik kertoi kasvien käytöstä sellaisissa ylellisyysruuissa, joista useimmat suomalaiset eivät osanneet edes haaveilla. Edellä mainitussa teoksessa mm. ruiskukkaa suositeltiin sokerileivonnaisten koristeeksi ja pot-pourreihin eli tuoksusekoituksiin. Kirjassa kerrottiin myös, että lehmuksen siemenistä saattoi tehdä suklaata muistuttavaa massaa. Siemeniä paahdettiin, ja ne rikottiin, ja mahdollisesti maustettiin sokerilla ja vanilijalla. Kylmiltään puristettuina ja öljyyn sekoitettuna niistä saatiin manteliöljyä muistuttavaa öljyä. Mainittiinpa käenkaalia käytetyn hapoksi limonaadin valmistuksessa sitruunahapon tilalta.

Poikkeuksena ylellisyystuotteiden joukossa oli kahvi, jonka Suomessakin tunsi jokainen mökin mummo. Niinpä kaikki kahvin korvikkeena käytettävät kasvit lueteltiin tarkkaan myös Lönnrotin kirjassa. Vuoden 1750 tienoilla kaupungeissa aateliston keskuudessa kahvinjuonti oli verrattain yleistä, ja parissa vuosikymmenessä tapa levisi myös maalaispappiloihin ja sieltä kansan keskuuteen.

Kahvi oli kallis tuontitavara ja myös valtiovalta pyrki monin tavoin rajoittamaan sen käyttöä. 1700-luvulla maksettiin kahviveroa ja tiukimpina aikoina kahvinjuonti kiellettiin kokonaan. Kansa oli kuitenkin päässyt sen makuun, eivätkä kiellot olleet pitkikäisiä. Astuessaan valtaan 1796 kuningas Kustaa IV Aadolf perui ensitöikseen kahvikiellon. Hän ilmaisi sen näin: "Koska te, minun alamaiseni, olette sellaisia lurjuksia, ettette voi tulla toimeen ilman kahvia, niin tahdon sallia tämän juoman käyttämisen toistaiseksi, eli siksi kun olen ehtinyt ajatella, mitä veroja vielä lasken niskoillenne persoutenne tähden."

1700-luvulla rohkeasti haaveiltiin vaikeasti saatavien ulkomaisten ylellisyysaineitten valmistamisesta ja kasvattamisesta kotimaassa. Linné oli vakuuttunut siitä, että teepensas menestyisi ainakin Etelä-Ruotsissa. Hän arveli tekevänsä isänmaalleen todellisen palveluksen onnistuessaan siinä. Kahvipensaan viljelyä ei yritettykään, mutta kotimaisten kahvin korvikkeiden valmistamista kokeiltiin ahkerasti. Yleisin korvikkeena lienee ollut voikukan juuri, jota oli kaikkien saatavilla. Myös sikuria viljeltiin kahvin korvikkeeksi. Tammenterhojakin on käytetty paahdettuna kahvinkorvikkeena tai -jatkeena. Linné itse suositteli terhokahvia, sen maunkin takia. Sen sanottiin myös auttavan lasten rauhasvikoihin. Linnén suomalainen oppilas Pietari Kalm mainitsi väitöskirjassaan 1750-luvulla kokeiluista kahvin valmistamiseksi kaurasta ja katajanmarjoista. Näitä korvikkeita voitiin maustaa -osalla oikeaa kahvia.

Kansa ei kuitenkaan ollut halukas korvaamaan kahviaan seoksilla. Se oli valmis maksamaan veroja kahvista, niin kuin teestä ja tupakastakin.

Teeksi käytettiin mm. meiramin, puolukan, vadelman, mustaherukan lehtiä. Tee oli arkikäytössä talonpoikaispiireissä vain Karjalan kannaksella. Useimmin yrttiteet olivat rohtojuomia.

 

Yrtit viinan mausteena