Maskros
Dandelion
Löwenzahn
Taraxacum officinale
Cichoriaceae-heimo (Sikurikasvit)
Häkkivillapää, hökkörä, höyhenheinä, höytypää, isänkukka, julmu, kalloniska, keltakukka, keltaukko, kultaharja, kultakukka, leijonanhammas, maitiainen, maitoheinä, munkinpää, punkkikukka, pörhäpää, pörhöpää, pörrinkäinen, pörröpää, siankukka, siansilmä, sianyrtti, syyläkukka, syyhykukka, sängynkastelija, villapää, voiheinä, voinunnu
Maskros
Dandelion
Löwenzahn
Piirroskuva suurempana
Valokuva
Voikukka on monivuotinen lehtiruusukkeellinen kasvi, jonka kaikissa osissa on karvaanmakuista maitiaisnestettä. Kesän alkaessa voikukka on varmasti yleisin kukkiva kasvi asumusten läheisyydessä. Voikukka on kehittänyt itselleen tehokkaan tavan lisääntyä apomiktisesti eli ilman pölytystä kehittyneistä siemenistä. Tästä johtuu voikukan tavaton lajirunsaus. Apomiktisesti syntyneet siemenet pitävät sisällään paljon poikkeamia, joista muodostuu ns. pikkulajeja. Eri lajien tunnistaminen on erittäin vaikeaa. Suomessa esiintyvät voikukkalajit jakaantuvat kuuteen ryhmään, joista suurin on rikkavoikukat, n. 400 eri lajia. Muut ryhmät ovat lännenvoikukat , mäkivoikukat , pohjanvoikukat , rantavoikukat ja sarvivoikukat . Nämä jälkimmäiset viisi ryhmää, yhteensä n. 65 lajia, ovat suomalaista alkuperää. Rikkavoikukat ovat puolestaan tulleet Suomeen maatalouden myötä. Koko voikukkien suvun alkukoti on Keski-Aasian vuoristoissa. Voikukan kasvupaikat voivat vaihdella suuresti, sillä eri pikkulajit ovat sopeutuneet hyvin erilaisiin oloihin. Voikukkaa voi tavata vuorten korkeilta rinteiltä aina suola-aavikoille ja soille asti. Aurinkoa voikukka kuitenkin aina kaipaa. Voikukan latinankielinen sukunimi Taraxacum on johdos kreikankielisistä sanoista "taraxis" (eräs silmäsairaus) ja "akeomai" (parantamista tarkoittava sana). Lajinimi officinalis tarkoittaa lääkkeenä käytettyä. Voikukka on kauppayrtti.
Voikukan siemenet ovat kovakuorisen pähkylän sisällä. Pähkylää kannattavat tuulessa sateenvarjomaiset höytyvät. Pähkylä on niin kova, että se voi tehdä ehjänä matkan lehmän suoliston lävitse. Maassa siemenet säilyttävät itävyytensä vuosikausia. Kun vielä kasvullinenkin lisääntyminen juurenpalasista on erittäin tehokasta, ei ole ihme, että voikukka on todella erinomainen leviäjä. Voikukan siemenet ovat tärkeä ravinto monille pikkulinnuille kuten vihervarpusille, punatulkuille ja varpusille. Vaikka voikukka ei tarvitse hyönteispölytystä, se tuottaa silti runsaasti mettä ja on hyvä mehiläiskasvi.
Keittiössä voikukkaa voi käyttää monella eri tavalla: lehtiä voi lisätä salaatteihin, keittoihin ja muhennoksiin, kukista voi tehdä simaa, kaljaa ja viiniä tai niitä voi syödä sellaisenaan kiehautettuna tai vaikka hapatettuna. Juuria voi käyttää keitettynä eri ruokien lisäkkeenä, ja paahdetuista juurista on valmistettu myös hyvää kahvinkorviketta. Juuri sisältää jopa 25% inuliini-nimistä tärkkelystä. Tästä tärkkelyksestä on valmistettu sotien aikana alkoholia ja aasialaisen kumivoikukan (Taraxacum kok-saghyz) juurakosta kumiakin. Juuret on kerättävä aikaisin keväällä tai myöhään syksyllä, jolloin vararavinnon määrä on suurimmillaan. Voikukassa on enemmän tai vähemmän kitkeryyttä, mikä rajoittaa sen käyttöä. Toisaalta taas näillä kitkerillä aineilla on terveyttä edistäviä vaikutuksia, ja esim. juomien valmistuksessa kitkeryydestä on etua, sillä se parantaa juoman janonsammutuskykyä. Voikukan lehdet sisältävät noin kolminkertaisen määrän miltei kaikkia ravinteita muihin salaattikasveihin verrattuna. Erityisesti C- ja A-vitamiineja sekä kalsiumia ja rautaa voikukassa on runsaasti. Nitraatteja voikukka sisältää vähemmän kuin viljellyt salaatit, sillä se ei ole nitraattien kerääjä.
Salaatiksi voikukka kannattaa kerätä keväällä nuorena varjoisilta paikoilta. Loppukesän voikukat eivät sovellu salaattikäyttöön. Salaaatteihin käyvät myös kukinnot ja nuput. Jos haluaa syödä tuoreita voikukan lehtiä koko kesän, voi tehdä puutarhaan pienen voikukkaviljelmän. Ranskassa salaattivoikukan viljely aloitettiin v. 1857, ja v. 1862 se hyväksyttiin Versaillesin Kasvitarhakoulun keittiökasvivalikoimaan. Viljelyssä voikukka usein valkaistaan kasvattamalla se katteen alla. Näin saadaan rapeaa ja miedomman makuista mutta vastaavasti ravintoarvoltaan heikompaa salaattiainesta. Pimentämisellä on myös nitraattitasoa kohottava vaikutus.
Käyttö rohtona
Voikukka tunnetaan sappirohtona ja nestettä poistavana rohtona. Voikukan rohdoskäytön aloittivat arabit 1000-luvulla jKr, ja 1500-luvulla sitä käyttivät apteekkarit virallisesti hyväksyttynä rohtona, josta käytettiin nimiä Herba Taraxacon ja Herba Urinaria. Jälkimmäinen nimi viittaa voikukan virtsaneritystä edistävään ominaisuuteen. Kasvin lehtien sisältämät glykosidit, apigeniini ja luteoliini, vaikuttavat virtsaneritystä lisäävästi. Samoin vaikuttaa voikukan suuri kaliumpitoisuus (versoissa jopa 4,5%). Voikukalla aikaansaatu nesteen poistuminen kehosta ei verotakaan kaliumvarastoja, mikä on suuri etu nesteenpoistolääkkeisiin verrattuna. Voikukan juuri lisää sapeneritystä, edistää ruuansulatusta ja vahvistaa maksaa. Kasvin käyttöalueita ovat sappirakon toiminnalliset häiriöt, mahan ja suoliston vaivat sekä ruokahaluttomuus. Juuren vaikutus perustuu paljolti sen sisältämiin karvasaineisiin. Kasvin käyttö on turvallista suurinakin määrinä. Vielä 1950-luvulla voikukan juuri kuului Suomen farmakopean rohdoksiin.
Kosmetiikassa voikukka on rasvaisen, suurihuokoisen ja häiriintyneen ihon yrtti. Sillä on ihoa puhdistavia ja kirkastavia ominaisuuksia. Voikukkaa käytetään kasvovesissä, ihoöljyissä, naamioissa, kasvohöyrytyksissä ja kylvyissä.