Näillä sivuilla on luetteloita: perinteiset luonnonvaraiset maustekasvit ja marjat, joita on tarpeen vaatiessa ryhdytty viljelemään kotipihoilla ja puutarhoissa, sekä ulkomaiset tulokkaat, jotka ovat eri reittejä eri aikoina kulkeutuneet Suomeen. Kronologisesta luettelosta voit tarkastella, miten lajimäärä on vuosisatojen saatossa rikastunut Pohjolan puutarhoissa.

Kalevalassa kuvataan laajasti Pohjolan häiden pitopöytää, mutta mausteista ei mainita sanallakaan. Suola oli ainoa yleisesti käytetty mauste ja säilöntäaine.

Suolalla säilöminen yleistyi, kun suola levisi 1600-luvulla tervakaupan välityksellä rannikkokaupunkien kautta Pohjois- ja Itä-Suomeen. Kansa tottui happamen ohella myös suolaisen ruuan makuun. Happamen leivän merkitys ei vähentynyt, vaikka muuten hapattaminen vähenikin ruuansäilöntä menetelmänä.

Suuri muutos oli perunan viljelyn aloittaminen1700-luvulla. Perunan käyttö vakiintui 1800-luvun alkupuolella ja sillä oli erityisen suuri merkitys vähävaraisen väestön ravintona ja viinan valmistuksen raaka-aineena. Myös muu juomavalikoima lisääntyi 1700-luvulla. Kahvi ja tee yleistyivät, joskin hitaasti. Aluksi kahvi oli pitojen juhlajuomaa, mutta 1800-luvun alussa käyttö oli levinnyt kaikkiin kansankerroksiin. Samalla opeteltiin myös korvikkeiden käyttöä. Sikuri korvikkeena ilmestyi kauppoihin vuosisadan lopulla.

Suomalaisen talonpojan arki oli kovaa ja leipä niukassa. Näissä olosuhteissa maustaminen katsottiin turhaksi ylellisyydeksi. Ruuanvalmistuksessa ei mausteita tuhlailtu, suola ja sipuli riittivät. Pippurit, neilikka, inkivääri ja sahrami olivat kalliita ja ne käsitettiinkin enemmän apteekkitavaraksi ja lääkeaineiksi kuin mausteiksi. Samoin oli useimpien mausteyrttien laita; niillä oli ensisijainen käyttö lääkinnässä. Vain viinan maustaminen oli poikkeus, ja säätylaisten keittöissä mausteita ei säästelty.

Perinteiset luonnonvaraiset mausteyrtit ja marjat

Mausteiden hankkimisessa turvauduttiin ensin luonnon antimiin. Ruohosipulia kasvoi rannikon kallionkoloissa luonnonvaraisena. Väkeväntuoksuisen pietaryrtin silputtuja lehtiä käytettiin mm. pannukakkutaikinan mausteena sekä viinan ja oluen terästämiseenkin. Nykyään sitä ei suositella maustekäyttöön, sillä eri yksilöiden tujoni-pitoisuudet saattavat nousta hyvinkin korkeiksi ja myrkyllisiksi. Lutukkaa on käytetty muhennosten ja vihanneskeittojen sekä kalaruokien mausteena. Samaan tapaan käytettiin myös siankärsämöä.

Osaa luonnonvaraisista kasveista ryhdyttiin viljelemään asutuksen läheisyydessä. Kangasajuruoho on Suomessa luonnonvarainen maustekasvi. Se on tuoksunsa vuoksi huomattu jo varhain, ja sitä on käytetty kauan kansanlääkinnässä. Pujolla eli marunalla on paranneltu liharuokien makua. Pujo kuuluu esihistoriallisten ja keskiaikaisten linnojemme ympäristön kasvistoon. Se on seurannut varhaista maanviljelystä ja puutarhaviljelystä, koska sitä on käytetty mm. karjan lääkkeenä ja koristekasvina.

Suomessa kasvaa luonnonvaraisena pelto- eli rantaminttu, joka käy hyvin maustetarkoituksiin. Minttua viljeltiin, toisin kuin muita yrttejä, myös Itä-Suomessa. Sen mausta on yleisesti pidetty kansan keskuudessa. Sitä on lisätty viinaan ja veriruokiin. Sillä maustettiin myös tupakkaa. Minttua pidettiin vaatteiden joukossa tuoksuheinänä, ja se kuului myös kirkkokimppuun. Minttua on käytetty ilmavaivoihin, hermojen rauhoittamiseen, haavojen parantamiseen, yskään ja unettomuuteen. Mäkimeirami kasvaa luonnonvaraisena lounaisimmassa Suomessa, mutta vasta pizzan mausteena, oreganona, se on tullut tunnetuksi kansan keskuudessa. Saariston kalastajat käyttivät tosin jo paljon aikaisemmin luonnovaraista mäkimeiramia säilykesilakan mausteena. Tillandzin luettelon mukaan sitä viljeltiin 1600-luvulla Turun seudulla.

Suomyrtti on vanha kansanomainen maustekasvi, jota käytettiin keskiajalla humalan korvikkeena. Lisäksi suomyrtin lehdistä on tehty likööriä. Versoja ja juuria on käytetty parkitukseen. Suomyrttiä onkäytetty rohtona ja sillä on myös torjuttu koita ja syöpäläisiä.

Mesiangervoa on käytetty oluen ja siman mausteena. Siihen viittaavat myös nimet humalaheinä ja rakoviina. Rohtokäyttöön se on otettu vasta 1800-luvulla.

Luonnonvaraiset marjat

Joitakin marjoja siirrettiin kasvamaan omaan pihapiiriin:

• Mustaherukasta tehty mehu on ollut perinteinen vilustumisrohto. Myös lehtiä on käytety teenä ja rohtona. Luonnonvaraisen pensaan marjat ovat väkevämmän makuisia. Nimitys haisuhierakka johtuu koko kasvin tuoksusta. Viinimarjapensas kasvaa villinä kautta koko Euroopan aina Jäämerelle saakka. Siemeniä on löydetty rautakauden aikaisista paalurakennuksista Keski-Ruotsista. Tosin ei tiedetä, ovatko ne villin vai viljellyn viinimarjan siemeniä. Kasvin viljelyn arvellaan kuitenkin levinneen Skandinaviasta eteläisempään Eurooppaan. Keskiajan lopulla se oli yleisesti tunnettu Keski-Euroopassa.
  Suomessa mustaherukkaa eli -viinimarjaa kasvaa luonnonvaraisena koko maassa, pohjoisinta Lappia lukuunottamatta. Varsin varhain sitä on siirretty kasvamaan pihapiiriin, missä se antoi huomattavasti paremman sadon. Suurin osa nykyisin viljellyistä lajikkeista on peräisin luonnonkannoista. Suomessa herukoita on viljelty 1600-luvulta lähtien. Perinteisesti niitä on nimitetty viinimarjoiksi ja nykyään tuo nimi alkaa soveltua niille yhä paremmin.
• Punaherukkaa kasvaa koko maassa luonnonvaraisena, ja se on otettu viljelyyn rakennusten seinustoille jo varhain. Luonnonvaraisen muodon marjat olivat happamammat ja pienemmät kuin nykyisin viljellyllä lajikkeilla. Isomarjaisia lajikkeita on viljelty 1800-luvulta lähtien.
• Vattua on kasvatettu 1700-luvulta lähtien säätyläisten puutarhoissa. Viljeltyjen marjojen aromi on kuitenkin heikompi kuin pienemmillä luonnonmarjoillä. Kaskeamiseen perustuvan viljelyn takia metsävadelma on käynyt suomalaiselle melkein puutarhamarjasta. Se oli herkuttelumarja, joka syötiin suoraan pensaasta. Sitä ei ainakaan Satakunnassa tavallisen kansan keskuudessa juurikaan säilötty, vaan suuret saaliit myytiin herrasväelle. Pieni osa kuivattiin rohtokäyttöön.
• Mansikoita on viljelty Suomessa luultavasti 1700-luvulta lähtien, jolloin ahomansikoiden juurakoita siirrettiin metsästä paremmille kasvupaikoille.

Maustekasvien kansanomaiset viljelmät

Viljellyt, muualta Suomeen tulleet yrtit

Yrtin alkuperä on tuntematon. Sen arvellaan tulleen 1200-luvulla munkkien mukana Pohjolaan. Aaprottimaruna, joka kansan suussa sai nimekseen saksankataja, kuului kirkkokimppuun. Kun kasvia koskettaa kevyestikin, löyhähtää siitä miellyttävä voimakas tuoksu. Vaikka aaprottimaruna on pieni vaatimaton kasvi, mutta sitä arvostettiin kansan keskuudessa ja se kelpasi viinan mausteeksi. Yleisimmin sitä kuitenkin käytettiin koiden häätämiseen. Vaatteisiin siitä jäi miellyttävä tuoksu. Aaprotti katsottiin myös arvolliseksi hautoja koristamaan.

Ennen vanhaan uskottiin, että anis estää ikääntymisen. Se nuorensi kasvoja, vilkasti ruuansulatusta ja raikasti hengityksen. Tavallisimmin sitä käytettiin leivän ja viinan mausteena.

Ruotsissa, ja oletettavasti myös Suomessa, anista on viljelty 1300-luvulta lähtien. Kasvista käytettiin erityisesti siemeniä, joilla lääkittiin vatsan vaivoja. Anis tunnettiin viidestätoista hyveestään. Arvid Månsonin Örta-Bok vuodelta 1654 kertoi aniksen tuovan lievitystä sydänsärkyyn, kuumetauteihin, kivenmuodostumiin ja ruttoon. Gaddin viljelykokeiden mukaan anisruohon viljely onnistui hyvin Suomessa.

1900-luvun alussa anisöljyllä höystettiin yskänlääkkeitä ja sillä karkoitettiin päätäitä ja muita syöpäläisiä. Aniksen hedelmiä on myyty apteekkitavarana ilmavaivoihin, ysköksiin ja maidon erityksen lisäämiseen.

Kustaa Vaasan aikoihin 1500-luvun puolivälissä Tukholman kuninkaalliseen puutarhaan ostettiin leipäkuminan, iisopin, salvian siementen lisäksi myös basilikaa. Basilikaa ei ostettu mausteeksi. Ajan lääketiede väitti basilikan auttavan pahoinvoinnissa, päänsäryssä ja reumatismissa. Kylmälle aran kasvin viljelyä on kokeiltu myös Suomen puolella. Tukholmalainen "Hushållnings Journalen" kertoi 1792 että basilika menestyy hyvinä kesinä Oulun korkeudella.

Fenkoli on sekä vihannes että mauste. Fenkolin kasvattamiseen kannustivat Suomessa Gaddin viljelykokeet 1700-luvulla. Siemenet ovat kuuluneet perinteisiin rohtoihin. J.C. Christiansson neuvoi yrttikirjassaan 1865: " Fenkolinsiemenet parantavat erinomaisesti kokonaisina syötyinä tai niistä vedeksi tislattuna juotuna sairaita ja heikkoja silmiä, ne puhdistavat keuhkot ja rinnan limasta, parantavat huononhengityksen ja edistävät munuaiskivistä kärsivien virtsaamista. Imettävälle ne lisäävät maitoa." Anikseen vivahtavan makunsa takia se on ollut suosittu alkoholin mauste.’

Humala oli oluen mauste, jonka talonpojat usein korvasivat suopursulla tai suomyrtillä, sillä oma humalasato käytettiin parempiin tarkoituksiin. Humala kelpasi maksuvälineenä ja mm. veronkantoon. Humala edisti oluen säilymistä; sananlaskukin totesi: "Humala on oluen suola". Viljeltynä se syrjäytti aikaisemmin mausteena käytetyt kasvit kuten villihumalan, suomyrtin tai suopursun ja kanervan, kuusenkerkät jne. Suomessa humalan viljelyn kulta-aikaa oli 1500-1800-luvuilla.

Iisoppi on kasvanut luostareiden yrttitarhoissa ja munkkien mukana se levisi yli koko Euroopan. Sitä on kasvanut myös vanhimmissa suomalaisissa kasvitarhoissa. 1500-luvulla se oli muotiyrtti, jolla maustettiin mm. absintin tapaista juomaa ja 1600-luvulla se oli tavallinen ryytitarhassa. Iisoppilla maustettiin veriruokia, lisäksi se oli rohtokasvi. Siitä valmistettiin "rintateetä" ja muita kotilääkkeitä. Myöhemmin sitä on käytetty enemmänkin koristekasvina.

Kehäkukka

Keskiajasta lähtien kehäkukasta ja sianihrasta on valmistettu haavalääkettä. Viikinkinaisten tiedetään pesseen hiuksensa kehäkukkavedellä saadakseen niihin loistetta ja kullankeltaisuutta. Vanhastaan kukka on tunnettu kalliin sahramin korvikkeena.

Koiruohon suomalainen nimi tuo mieleen myrkyn, jolla karkoitettiin koit vaatteista. Myös kasvin ruotsalainen nimi malört viittaa tähän käyttötarkoitukseen. Koiruohon kansanomaisempi nimitys on mali.

Suomessa koiruoho on ollut yleinen pihakasvi, jota istutettiin myös haudoille. Lääkekäytössä sitä on käytetty miltei päivittäin hoitamaan erilaisia vaivoja. Yrttiä kului vuosittain runsaasti, joten sen saanti turvattiin viljelmillä. Niiltä kootut versot kuivattiin tavallisesti aitan seinustoilla tai tuvan orsilla. Määrät saattoivat olla niin suuria, että orret notkuivat kimppujen painosta.

Kun munkit saapuivat Pohjolaan ja rupesivat viljelemään koiruohoa yrttitarhoissaan, he hämmästyivät huomatessaan, että ryyti tunnettiin täällä varsin hyvin. Koiruoho kasvaa Suomessa useimmilla pihamailla ja teidenvarsilla ja kulttuuripaikoilla. Se kuului esihistoriallisten ja keskiaikaisten linnojemme ympäristön kasvistoon. Sitä on viljelty lääkekasviksi. Keskiajan yrttitarhurit suosittelivat sitä mm. varmana keinona merisairautta vastaan. Koiruohouutetta käytettiin vainajien huuhteluun ja vielä 1800-luvulla ruumisarkkuja koristeltiin koiruoholla. Se kuuluu siten myös vanhojen kirkkomaiden kasvatteihin.

Annemärta Borgen kertoo kirjassaan Minun yrttini tarinaa isoeno Peristä, joka naukkaili aamuisin terveydekseen koiruohoryyppyjä ja eli yli 90-vuotiaaksi.

Korianteri

Korianteri maintaan Vanhassa Testamentissa: "Ja Israelin heimo antoi sille nimen manna. Ja se oli valkean korianderin siemenen kaltaista ja maistui hunajakakulta." Korianteri oli yleinen keittiökasvi Ruotsissa 1600-luvulla ja Suomessa sitä tiedetään viljellyn 1700-luvun lopulla Oulussa asti. Korianterin siemenillä on maustettu leipää. Luteelle haisevaa versoa ei juuri ole käytetty.

Kumina on Suomessa lunnonvarainen, mutta ei kuitenkaan täysin alkuperäinen. Se on varhain ihmisen seuralaisena tänne kulkeutunut arkeofyytti. Pohjoismaissa sitä on kerätty luonnosta mm. leivän mausteeksi piristämään kevättalvien ankeaa ruokapöytää. Norjalaisten kansallisruokiin kuuluu kuminakeitto, jossa on lihalientä, perunaa ja hienoksi silputtuja kuminanlehtiä.

Kuminaa vietiin 1800-luvulla Suomesta ja sen keruu tarjosi maaseudun väestölle mahdollisuuden lisätienesteihin.

Kynteli oli 800-luvun Saksassa suosittu papuruokien mauste. Pohjolaan se tuli 1200-luvun lopulla, jolloin sitä viljeltiin runsaasti luostarien yrttitarhoissa. Munkit käyttivät sitä rohtona ja opettivat kansaa pippuroimaan sillä ruokansa. Kynteli tunnettiin monella lempinimellä: köyhänmiehenmauste, pippuriyrtti ja papuyrtti. Sillä on maustettu papu- ja kaaliruokia. Kasvi on tiedetty monella tapaa terveelliseksi, mutta apteekkilääkkeenä se ei Suomessa ole ollut.

Laventeli

Suomessa laventelia on käytetty kotilääkkeenä jonkin verran. Laventelikukkateetä on tarjottu helpottamaan hermostollista sydämentykytystä, puhkuisuutta ja koliikkia. Laventelikäärellä on neuvottu hoitamaan erilaisia mustelmia. Laventelisprii taas on tunnettu reumanlääkkeenä. Laventeli on tuoksunsa vuoksi kuulunut itseoikeutetusti kirkkokimppuun.

Meirami kuuluu suomalaisen puutarhanhoidon historiaan, vaikka se ei kestä meidän kovaa talveamme. Tillandzin lista mainitsee meiramin 1600-luvun lopulla Turun seudulla viljellyistä kasveista. Suomessa ja Ruotsissa meirami on ollut kauan se maustekasvi, jota persiljan ja tillin jälkeen yleisimmin on viljelty. Erityisesti ruotsinkielisten suomalaisten keskuudessa meirami on ollut hyvin suosittu maustekasvi. Sitä on käytetty mm. Veri- ja maksaruokien maustamiseen. Meiramiteen on tiedetty auttavan vilustumistaudeissa. Suomen lounaisrannikolla ja Ahvenanmaalla kasvaa luonnonvaraisena oreganona tunnettua mäkimeiramia.

Palsernakkaa löytyy keskiaikaisten linnojemme ja kivikirkkojemme ympäristöstä. Euroopassa sitä on käytetty yleisti vihanneskasvina vielä 1700-luvulla, mutta peruna ja porkkana ovat sen sitten syrjäyttäneet. Juurta on käytetty sikurin asemesta kahvin korvikkeena.

Persilja

Persiljaa on käytetty lääkekasvina sekä eläinten että ihmisten hoitamisessa. Persilja on vanhoissa pohjoismaisissa keittokirjoissa hyvin suositeltu mauste. Kalaruokiin sitä tuhlataan kuin tilliä. Käyttö lienee lisääntynyt saksalaisvaikutteiden ansiosta. Saksassa persiljaa kutsuttiin mm. nimellä Suppengrün eli keittovihreäksi, mutta sitä käytettiin kaikkiin muihinkin mahdollisiin ruokalajeihin. Suomalaisesta persiljan käytöstä ei ole kirjallista tietoa, niinpä täytyy turvautua ruotsalaiseen kirjallisuuteen: Linköpingin taloudellisessa kalenterissa kehoitetiin 1500-luvun alussa viljelemään persiljaa. Kustaa Vaasan puutarhoihin ostettiin saman vuosisadan puolivälissä vajaa kilo persiljan siemeniä. Vuosisadan lopulla hoviin kuskattiin puutarhojen satona persiljan siemeniä kaksi tynnriä. Persiljan siemeniä ja niistä keitettyä vettä on käytetty vanhastaan munuaisvaivojen lääkinnässä.

Persilja levisi 1500-luvulla Länsi-Eurooppaan ja on meillä käytetyin mausteyrtti. Suomessa sitä tiedetään viljellyn ainakin 1600-luvun jälkipuoliskolla. Persilja mainitaan myös Elias Tillandzin listalla 1683. Varmaa ei ole tarkoittiko hän persiljan juurta vai lehtipersiljaa. Lundén kirjoitti 1900-luvun alussa Keittiökasvikirjassaan: "Meillä, missä yleensä ei käytetä väkevästi maustettuja ruokia, käytetään kuitenkin sangen paljon persiljaa, vaikkakaan me emme sen käytössä voi koskaan vetää vertoja muille pohjoisille kansoille, esim. tanskalaisille, jotka varsinkin liharuokiin käyttävät suuret määrät persiljaa." Suomessa persiljaa ovat yleensä viljelleet säätyläiset, mutta siellä missä kasvitarhaviljelys oli levinnyt kansan keskuuteen, viljeltiin persiljaa pienimmässäkin kasvitarhassa.

1700-luvulla säätyläispöydässä saattoi persiljarupsu koristaa ruokalaijia. Talonpojan pihalla sitä ei kuitenkaan kasvanut, sillä suomalaisen talonpojan ruokapöytä ei ole mausteilla koreillut.

Piparjuuri on tunnettu Suomessa 1500-luvulta lähtien, 1600-luvulla sitä viljeltiin Turussa, mistä sen viljely on levinnyt myös pohjoisemmaksi. Piparjuurta käytettiin aikaisemmin lääkinnässä, mutta 1700-luvulla siitä tuli mauste, jonka viljelyä yritettiin kotimaassa lisätä. Piparjuuren viljelyä varten oli usein erillinen piparrootimaa. Kotimainen piparjuuri on aromiltaan väkevämpää kuin ulkomailta tuotu.

Pohjoismaihin piparjuuri on tuotu muiden lääke- ja maustekasvien mukana Saksasta. Keskiajalla Saksassa piparjuurta oli käytetty vastalääkkeenä myrkkyjä vastaan, mutta 1500-luvulla sitä alettiin käyttää sinapin sijaan kalan kastikkeena. Kansan keskuudessa ei piparjuurta osattu hyödyntää maustamistarkoitukseen, vaan sitä pidettiin pahan makuisena. Eläinten lääkinnässä sitä on kuitenkin käytetty.

Piparjuurta käytettiin erityisesti pitkillä laivamatkoilla keripukkia vastaan. Sen suomalainen nimi tulee ruotsinkielen pepparrot-nimestä.

Porkkana

Porkkana on ollut 1600-luvulla Suomessa hyvin tunnettu ja viljelty.

Purasruoho on levinnyt ympäri Eurooppaa keskiajalla ja myös Suomessa sitä on viljelty lääke-, salaatti- ja koristekasvina säätyläisten puutarhoissa.

Rakuuna on ollut Suomen kasvitarhoissa yleinen kasvi aina 1600-luvulta lähtien. Sitä kaytettiin maustekasvina. 1900-luvun alun keittiökasvikirjoissa rakuunaa kutsuttiin marunan tai dragoonin nimellä.

Rohtoliperi

Liperi eli lipstikka on ollut kaikkein tunnetuimpia ja laajalle levinneimpiä viljeltyjä yrttejä. Ennen vanhaan sitä on käytetty lähinnä eläinten lääkinnässä, mutta sen uskottiin tehoavan myös ihmisten vatsavaivoihin. Mausteena kasvia ei juurikaan käytetty. Koristeeksi sitä istutettiin pihapiiriin, koska uskottiin että se hajullansa piti "käärmehet loitolla kartanolta" ja jopa noidat loitolla asumuksesta.

Luostareissa liperiä viljeltiin tuholaisia karkoittamaan ja lääkkeeksi. Elias Tillandz (1640-93) käytti liperistä nimeä Libersticku kasvin saksankielisen Liebstöckel-nimen mukaan. Nimi viitannee vanhaan käyttötarkoitukseen lemmenjuoman ainesosana. 1700-luvulla hyödyn aikakaudella Lounais-Suomessa liperiä kasvatettiin joka pitäjässä. Se oli yksi suosituimmista lääkekasveista koko maassa. Jäänteitä tapaa vanhojen maalaistalojen pihoilta.

Rohtoraunioyrtti lienee kulkeutunut Suomeen luostarilaitoksen ja hansayhteyksien mukana. 1700-luvulla se levisi myös Sisä-Suomeen. Yrtin juurakkoa on käytetty kansanlääkinnässä ja sitä on myyty apteekkitavarana mustajuuren nimellä.

Valeriaana-nimisenä rauhoittavana rohtona virmajuuri tunnettiin jo keskiajalla.

Rosmariini

Rosmariinia on viljely Turun linnan kasvimaalla jo 1500-luvulla, jonka jälkeen se on kuulunut säätyläisten ryytimaiden kasvatteihin.

Ruohosipuli on ollut kansan keskuudessa tavallisimpia kasvitarhakasvejamme. Melkein joka mökin seinustalla kasvoi ruoholaukkaa, vaikkei muita kasvitarhakasveja olisi ollutkaan. Ruohosipuli on yleinen luonnonvaraisena meren rannalla ja erityisesti saaristolaiset ovat keränneet sen vitamiinipitoisia lehtiä ruokansa mausteeksi. Ruohosipuli on levinnyt länsirannikolta luonnonvaraisesta kasvista koko maassa viljellyksi. Pääasiassa sitä käytettiin lääketarkoituksiin voiteena jäsenten säryssä, mutta sillä häädettiin myös kotieläinten sairauksia.

Ruohosipuli on hyvin yleinen pohjoisella pallonpuoliskolla.

Suopayrtti

Ensimmäiset kirjalliset tiedot viljelystä Suomessa ovat 1700-luvulta. Suopayrttia on kuitekin löydetty keskiaikaisten asumusten läheisyydestä, joten sitä lienee käytetty jo paljon aikaisemmin. Hyödyn aikakaudella sen viljelyä lääkekasvina pyrittiin edistämään. Sitä suositeltiin käytettäväksi myös pesuaineena suovan tapaan, erityisesti hyvin aroille ja arvokkaille tekstiileille. Myöhemmin sitä on viljelty lähinnä koristekasvina.

Sipulia on viljelty Euroopassa yleisesti jo keskiajalla, Suomessa se yleistyi paljon myöhemmin. Punasipulia tiedetään varmasti viljellyn Lounais-Suomessa 1600-luvun lopulla. Ryvässipulia on käytetty Suomessa paljon, vaikka nykyään sen viljely on vähäistä.

Sipulia on vihattu ja halveksittu hajun takia, mutta ilman sitä ei olla tultu toimeen. Sen parantavat ominaisuudet on tunnettu kauan.

Saksankirveliä on Ruotsi-Suomessa viljelty erityisesti 1700-luvulla, ja jo aikaisemminkin on kuulunut luostarien yrttitarhojen kasvistoon. Sitä on käytetty mausteena persiljan tapaan.

Kiinalaisen sanalaskun mukaan salvian voimaan on luotettu niin idässä kuin lännessä. Pohjolaan salvia tuli keskiajalla luostarilaitoksen mukana. Keskiajalla salvia oli voimallinen rohtoyrtti. Pyhän Hildegardin mielestä salvia oli rohto kuoleman mahtia vastaan. 1300-luvulla salviasta kulki lentävä lause:"Miksi miehen annettiin kuolla, kun puutarhassa kerran kasvaa salviaa?"

Pohjoismaisessa lääketieteessä salvia on käytetty keskiajan lopulta lähtien ja Ruotsissa sitä on viljelty 1500-luvulta lähtien. Ruotsissa salviasta tuli klassisesti ruotsalainen yrtti, mintun ja sitruunamelissan tapaan. Suomessa salvian viljely ja käyttö on ollut hyvin vähäistä.

Perinteisesti salviaa on käytetty poistamaan liiallinen rasvan maku ruuasta: se on ollut vuosisatoja erityisesti lintujen, metsäriistan, sianlihan ja rasvaisten kalojen mauste. Salvia on äkäinen yrtti. Keskiajalla luostarien mestarikokit miedonsivat salvian makua lisäämällä joukkoon kaksinkertainen määrä persiljaa.

Sitruunamelissa

Sitruunamelissaa on viljelty Suomessakin kauan, se kulkeutui Pohjolaan munkkien matkassa. Tillandz tunsi kasvin 1600-luvulla "Sydämen vahvistus yrtin"- nimellä.

Tilli on kulkeutunut Pohjolaan munkkien mukana jo varhaiskeskiajalla. Ainakin 1600-luvulta alkaen sitä on viljelty pohjoismaisissa kasvitarhoissa. Ruotsissa ja Suomessa siitä on tullut vähitellen ehkä kaikkein tärkein maustekasvi. Pohjolassa kasvanut tilli on aromikkaampaa ja tämä myös selittänee tillin suosiota pohjoisilla leveysasteilla. Sitä on kasvanut myös tavallisen kansan kryytitarhoissa. Tilliä on lääkekasvina käytetty paiseiden, nikotuksen, vatsanpurujen, hikkenevän näön ja unettomuuden hoidossa. Imettävät äidit, joiden maito on uhannut ehtyä, ovat turvautuneet tilliin. Tillillä on autettu myös sukupuolista kyvyttömyyttä.

Tilliä pidetään erityisen pohjoismaalaisena mausteena. Uusia perunoita on mahdoton ajatella ilman sitä. Tilli ei kuitenkaan ole kovin vanha mauste skandinaavisessa keittiössä Sitä ei mainita 1600-luvun keittokirjoissa, eikä Cajsa Warg suosittele sitä kuin hapankaalin, muhennetun ankeriaan ja keitetyn lohen mausteeksi. Hapankaalisreseptissä mamselli Cajsa ehdotti siementen tarkkaa nyppimistä. Kansainvälisessä keittiössä tilli on suolakurkkujen ja hapankaalin ryyti, sitä käytetään myös viinietikan ja jogurtin höysteenä. Vaikka antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset käyttivät tilliä runsaasti, nykyisin Välimeren maissa käyttö on Kreikkaa lukuunottamatta unohdettu.

Monen timjamilajikkeen siemenet olivat Kalmin Amerikanmatkan tuliaisia 1700-luvulla. Sitä on viljelty siellä täällä Suomessa lähinnä makkaramausteeksi. Luonnonvaraisena kasvavaa kangasajuruohoa on käytetty timjamin korvikkeena. Karjalan Laatokan kalastajat joivat ajuruohoteetä.

Tarha-ajuruohon käyttö mausteena on ollut vähäistä Suomessa viime vuosiin saakka. Lääkekasvina sitä on arvostettu keuhkoputkentulehdusten ja vilustumisten hoidossa. Timjamimehu on sopinut myös pienten potilaiden yskänlääkkeeksi.

Ukontulikukka

Ukontulikukka on muinais- ja keskiaikaisten linnojemme ympäristön vanha hyötykasvi. Siemeniä käytettiin kalojen pyydystämiseen jo keskiajalla. Lehtiä ja kukkia on käytetty rohtotarkoituksiin. Skandinaaviset nimet ( ruots. Kungsljus) viittaavat käyttöön soihtuna, jota varten kuivattu kasvi kastettiin tervaan tai sulaan pikeen. Varren ja lehtien villaa on käytetty myös taulaksi ja kynttilän sydämiksi.

Suomessa valkosipulia on viljelty kotitarhoissa 1600-luvulta lähtien. Mausteena sitä ei kuitenkaan ole käytetty vaan lähinnä lääkkeenä. Vielä 1920 Lindgren-Steiningin Keittiökasvikirjassa todettiin: "Meille valkosipulilla ei keittiökasvina ole mitään arvoa. Apteekkitavarana sitä käytetään mutta sielläkin hyvin vähän." Kynsilaukan käyttöä on rajoittanut sen voimakas tuoksu ja ennakkoluulot. Se parantavat ja tauteja ehkäisevät vaikutukset on kuitenkin tunnettu pitkään.

Voikukka

Voikukkaa on yleisesti käytetty salaattikasvina Ranskassa ja Belgiassa, Suomessa sitä on usein pidetty vain kiusallisena rikkakasvina. Sen lääkinnällisen voiman on arveltu piilevän maitomaisessa nesteessä, sillä on uskottu olevan vertapuhdistava vaikutus. Keripukkia vastaan sitä on käytetty salaatin tapaan. Myös voikukan juuria on käytetty ravintona. Islannissa niitä on keväisin paistettu nuotiossa ja sitten nautittu voin kera. Myöhemmin juurilla on ollut merkitystä myös kahvin korvikkeena.

Väinönputki kuuluu luonnonvaraiseen Pohjolan kasvistoon, mutta sitä on viljelty asuinpaikkojen läheisyydessä jo varhain. Norjassa väinönputkea viljeltiin viikinkiaikana ja sieltä sen epäillään levinneen luostarilaitoksen välityksellä etelän päin. Nykyisin Keski-Euroopassa sitä viljellään likööri- ja makeisteollisuuden raaka-aineeksi. Aromaattisena kasvina se on mm. Chartreuse-liköörin ja vermutin mauste.

Lappalaiset ovat käyttäneet sitä hyvin monipuolisesti. Pitkän talvikauden jälkeen sen versoista saatiin kaivattuja vitamiineja. Myös suomalainen sananlasku "Isä putkeen, poika marjaan, muu perhe muurameen" kertoo suomalaisten osanneen hyödyntää kasvia ruokataloudessaan.